AIVAN PÄIN SEINIÄ
Dorothy Devoren nimi sanoo tuskin kenellekään enää mitään, mutta 1920-luvun alussa hän oli sangen suosittu komedienne. Viisi vuotta Al Christien komediaryhmässä poiki Devorelle sopimuksen Warnerille, jossa hän koki tiettävästi oman arvon heikentymistä jäätyään työskentelemään vakituisesti Rin-Tin-Tinin elokuviin. Devore osti sopimuksensa ulos ja siirtyi Educational Picturesin leipiin tekemään kaksikelaisia komedioita. Ura jatkui Educationalilla aina äänielokuvaan saakka, jonka jälkeen näyttelijä jätti filmaushommat sikseen.
Juuri sen paremmin ei käynyt Scott Sidneyllekään, jonka sydänkohtaus vei hautaan vain 54-vuotiaana vuonna 1928. Urallaan pääosin lyhytelokuvia tehtailleen Sidneyn kuuluisuuden hetket osuivat ensimmäisten Tarzan-filmatisointien menestyksen hetkiin (Tarzan apinain kuningas, 1918 ja Tarzanin viidakkoseikkailuja, 1920), mutta muilta osin hänen tuotantonsa on lähestulkoon kadonnut. Onneksi ei kuitenkaan täysin, sillä tämän talvisen Kansas Silent Film Festivalin kaikille avoin ohjelmisto esitteli itselleni siihen asti vain still-kuvista tutun, vuonna 1924 ensi-iltansa saaneen Aivan päin seiniä -komedian.
Kun Mabelin (Devore) käly (Priscilla Bonner) sijoittaa perheen säästöt öljy-yhtiöön ja heti sen jälkeen hänen aviomiehensä (Jimmy Harrison) sairastuu, ei Mabelin auta kuin lähteä työn etsintään. Hän suuntaa ensi tilassa veljensä ja aviomiehensä (Walter Hiers) työpaikalle suureen sanomalehteen ja saakin mahdollisuuden osoittaa taitonsa reportterina. Ensimmäiset työkeikat eivät lupaa liikoja ja lopulta Mabel on selkä seinää vasten: tulosta on tultava ja uutisia löydyttävä, muuten häntä uhkaa siirto kilometritehtaalle.
Mabel saa viimeisenä mahdollisuutenaan haastatella omalaatuista miljonääriä (Tully Marshall). Rahamies karttaa normaalisti reporttereita, mutta Mabelin peräänantamattomuus tekee häneen vaikutuksen. Kaikki tuntuu sujuvan mallikkaasti ja juttu on viimeistä silausta vaille valmis, kun posetiivarin apina varastaa yhtäkkiä miljonäärin kymmenien tuhansien arvoisen rannerenkaan. Varkaudesta syytetty Mabel säntää apinan perään saadakseen korun takaisin, mutta tilannetta vaikeuttaa se, että he ovat korkean tornitalon keskivaiheilla ja apina suuntaa ulkoseinää pitkin kohti talon kattoa.
Juoneltaan kovin köykäinen, mutta toteutukseltaan aivan mallikelpoinen ja jännityselementeiltään lähes Harold Lloydin Turvallisuus viimeiseksi -klassikon veroinen komedia on ollut netissä vapaasti katsottavissa olevana versiona, jonka pyörimisnopeus vaikuttaa liian suurelta. Säilynyt printti on vuosikymmenten aikana menettänyt myös pituutta, sillä kuuden kelan mittaisen elokuvan kesto on yleensä tunnin paremmalla puolella, kun taas nykyinen versio pysäyttää kellon kolmeen varttiin. Tämän vuoksi tapahtumien rytmi kärsii ja elokuva tuntuu turhan lennokkaalta etenkin alkupuoliskolla. Loppuhuipentuma jättää kuitenkin hyvän maun ja yhä korkeammalle kiipeävän Devoren edesottamukset kouraisevat vatsasta Lloydin, Larry Semonin sekä Ohukaisen ja Paksukaisen trillikomedioihinkin tottunutta.
Elokuvan huomiota herättävintä kohtausta ei kuitenkaan koeta korkeuksissa, vaan maan kamaralla ja sen törkeys on anteeksiantamatonta. Siinä Mabelin perään rynnännyt afroamerikkalainen mies (Douglas Carter) käännytetään hienostohotellin ovelta pelkän ihonvärinsä vuoksi. Tätä ei tietenkään sanota elokuvassa suoraan, mutta kohtauksen sisältö tulee muutenkin selväksi. Max Davidsonin esittämä liikemies tekee puolestaan hyvää tiliä koko kiipeilyepisodilla myyden kadulle kerääntyneille katsojille istuimia aitiopaikoilta.
Tuotanto: Christie Film Company
Ohjaus: Scott Sidney
Käsikirjoitus: Frank Rolanc Conklin
Kuvaus: Gus Peterson, Alex Phillips
Näyttelijät: Dorothy Devore (Mabel), Walter Hiers (Freddie), Tully Marshall (Blake), Priscilla Bonner (Mary), Jimmy Harrison (Jack), Lincoln Plumer (sanomalehden päätoimittaja), Max Davidson (katukauppias), Victor Rodman (öljy-yhtiön kauppamies)