D. W. Griffith ja Lillian Gish, Mary Pickford ja Marshall Neilan, Urban Gad ja Asta Nielsen, Clarence Brown ja Greta Garbo – elokuvahistoriaan pysyvästi jääneitä parivaljakoita jokainen. Harva sen sijaan muistaa Sidney Franklinin ja Constance Talmadgen menestyksekästä yhteistyötä 1920-luvulla, aikana, jolloin romanttinen komedia ei vielä kärsinyt sellaisesta vähättelystä kuin nykyään. Monista elokuvahelmistä huolimatta Talmadge jätti äänielokuvan tultua areenat uusille kyvyille, kun taas Franklin jatkoi uraansa vielä vuosien ajan ohjaajana ja tuottajana.
Constance Talmadge lukeutui niihin näyttelijöihin, joilla oli kyky tehdä vähäpätöisestäkin elokuvasta kiinnostava. Tällainen teos on vuonna 1926 valmistunut Buffalon herttuatar, jossa hän esittää suosittua amerikkalaista tanssijaa, Marian Duncania. Tanssitähden esiintymismatka Venäjälle muuttuu melkoiseksi ihmissuhdehupailuksi, sillä niin suurherttua Aleksandrovitš (Edward Martindel) kuin tämän alainen, luutnantti Orloffkin (Tullio Carminati), menettävät hänelle sydämensä.
Venäjä kaikkine eriskummallisuuksineen tarjosi erityisesti mykkäkaudella elokuvantekijöille paljon otollista materiaalia niin draaman kuin komediankin saralla. Eriskummallinen maa, oudot käytöstavat, hierarkkinen yhteisö ja ankara sotilaskuri riittivät monen elokuvan perustarpeiksi, aivan kuten arvonimillä ja identiteeteillä leikittelykin. Kaksi viimeistä ovat tämän elokuvan kohdalla erityisessä suosiossa, joskaan kaikki vitsit eivät suinkaan osu maaliin. Teatterinäytelmään pohjautuva Buffalon herttuatar on lähtökohdiltaan erinomainen, mutta tarinan edetessä komiikka väljähtyy eivätkä lopun parisuhdekiemurat ole alkuosan veroisia. Juonenpätkät sidotaan lopussa kyllä onnistuneesti yhteen, mutta hieman särmikkäämpää ja kekseliäämpää huipentumaa jää kaipaamaan.
Sen minkä Buffalon herttuatar häviää tarinassa, se ottaa takaisin tuotantopuolella. William Cameron Menziesin lavastus on näyttävää ja vaikka tällaisia venäläishoveja on nähty monissa muissakin elokuvissa, kelpaa niitä silti ihastella uudelleen. Myös Oliver Marshin kuvaus on korkeaa tasoa, vaikka ei pääsekään täysin oikeuksiinsa elokuvan keskiverron halpajulkaisun vuoksi. Toivottavasti jonain päivänä myös Buffalon herttuatar saa osakseen laadukkaan julkaisun, sillä sen Constance Talmadgen elokuvat ansaitsevat.
Constance Talmadge oli parhaimmillaan silloin, kun hän sai heiluttaa tahtipuikkoa tasaveroisen mieskoomikon edessä. Buffalon herttuattaren kohdalla näin ei käy, sillä etenkin luutnantti Orloffia esittävä Tullio Carminati jää täysin vastanäyttelijättärensä varjoon. Syy ei ole yksin Carminatin, sillä eipä hänen hahmostaankaan ole tehty järin kiinnostavaa, joten kontrasti Talmadgeen vain korostuu. Rosa Dione on mainio suurherttuatar ja hänen puolisoaan Aleksandrovitšia esittävä Edward Martindel onnistuu myös hyvin, joskaan mitään syvälle mieleen painuvaa ei häneltäkään nähdä. Väistämättä tulee mieleen, mihin tämä elokuva olisi voinutkaan kohota karismaattisempien miesnäyttelijöiden kanssa.
Erich von Stroheimin Iloista leskeä hienovaraisesti parodioivassa Buffalon herttuattaressa on heikkouksia, mutta siitä huolimatta sen parissa on helppo viihtyä. Constance Talmadge on yhtä ihastuttava ja eloisa kuin aina, eikä Franklinin ohjauksessakaan ole valittamista. Mikäli tarina olisi jatkanut samaa korkeaa linjaa loppuun asti ja ainakin Tullio Carminatin tilalla olisi ollut joku hivenen ilmeikkäämpi näyttelijä, olisi lopputulos ollut varmasti parempi. Sunnuntai-iltapäivän kepeää viihdettä.
Tuotanto: Constance Talmadge Film Company
Ohjaus: Sidney Franklin
Käsikirjoitus: Hanns Kräly (Max Brodin ja Franz Martosin näytelmästä “Sybil”)
Kuvaus: Oliver Marsh
Lavastus: William Cameron Menzies
Leikkaus: Hal C. Kern
Välitekstit: George Marion Jr.
Näyttelijät: Constance Talmadge (Maria Duncan), Tullio Carminati (luutnantti Vladimir Orloff), Edward Martindel (suurherttua Grigori Aleksandrovitš), Rosa Dione (suurherttuatar Olga Petrovna), Chester Conklin (hotellinjohtaja), Lawrence Grant (komendantti), Martha Franklin (palvelusneito), Jean De Brian (adjutantti)