ESPANJALAINEN TANSSIJATAR
Euroopasta emigroituneen elokuvatähden ensimmäiset askeleet amerikkalaisessa työympäristössä ovat poikkeuksetta erittäin kiinnostavia, sillä niistä usein huomaa, millaisiin puitteisiin hänet on hankittu ja mihin suuntaan hänen uraansa aletaan jalostaa. Ei ole lainkaan erikoista, että kuuluisillekin tekijöille etsittiin tietty muotti, jossa hän sai viettää pahimmassa tapauksessa koko loppu-uransa. Tämän saivat huomata yhtä lailla Emil Jannings, Lars Hanson kuin Pola Negrikin – unohtamatta tietenkään Greta Garboa, joka oli tosin sen verran vaatimaton tuttavuus Hollywoodiin saapuessaan, ettei hänelle ollut vielä valkokangaspersoonaa päässyt syntymään.
Jannings profiloitui entistä enemmän mieleltään järkkyneiden suurmiesten tulkitsijaksi, kun taas Hansonista tuli naisten romanttisen päiväunien ”arkinen” edustaja jossain John Gilbertin taustalla. Euroopassa sähikäismäisenä villikkona esiintynyt Negri lyötiin sen sijaan suitsiin ja hänestä alettiin muokata tyylikästä ja hyväkäytöksistä naista. Ei tässä sinänsä vikaa ollut, sillä Negri sopi sellaisiinkin rooleihin, mutta kyllä siinä persoonallisuutta laimennettiin kieltämättä varsin rankalla kädellä. Herbert Brenonin vuonna 1923 ohjaama, Negrin kolmas Hollywoodissa tekemä elokuva Espanjalainen tanssijatar on tästä hyvä esimerkki.
Espanjan kuningas Filip IV:n aikakaudelle sijoittuva, poliittisilla kahnauksilla väritetty pukudraama kertoo kuninkaan neuvonantajista, jotka eivät voi hyväksyä ranskalaisten ehdottamaa Espanjan ja Ranskan välistä liittoa. Kuningatar Isabella yrittää saada miestään hyväksymään ranskalaisten ehdotuksen, mutta kuningas epäröi: niinpä hänen neuvonantajansa yrittävät saada kuningaskunnan sekaisin ja päästä ranskalaislähtöisestä kuningattaresta eroon. He juonittelevat kaksi rakastavaista osallisiksi valtaistuinpeliin, mutta unohtavat, että nämäkin osaavat tarpeen vaatiessa pelata ihmissuhdepeliä.
Espanjalainen tanssijatar oli alun perin suunniteltu Rudolph Valentinolle ja Nita Naldille, mutta Valentinon riitautuminen Paramountin kanssa vesitti kaiken. Niinpä roolit jaettiin Antonio Morenolle ja Pola Negrille, minkä lisäksi ohjausvastuu annettiin Herbert Brenonille. Pakkaa sekoitti vielä tieto, että Mary Pickford ja Ernst Lubitsch suunnittelivat aiheesta omaa näkemystään. Lopulta Espanjalaisen tanssijattaren ja Pickfordin Rositan ensi-iltojen väli oli vain parin viikon mittainen jälkimmäisen hyväksi - kriitikoiden papereissa ja lipputuloissa mitattuna Pickford joutui tosin taipumaan.
Vuosikymmenen menestyneimpiin ja arvostetuimpiin ohjaajiin lukeutunut Brenon kuljettaa elokuvaa rivakasti eteenpäin. James Wong Howen kuvakulmat ja -sommitelmat ovat näyttäviä, lavasteet suureellisia ja puvustus komeaa. Nimekäs näyttelijäryhmä täyttää paikkansa vaivatta ja etenkin Adolphe Menjou pääsee kieroilemaan omaan pussiinsa pelaavana ministerinä. Negri esiintyy villinä ja eksoottisena, mutta huomattavasti rauhallisempana kuin Lubitschin kanssa tekemissään saksalaiselokuvissa. Morenossa on energiaa vaikka muille jakaa ja Kathlyn Williams saa kuningattarena ehkä yllättävänkin paljon esilläoloaikaa. Wallace Beery jää kuninkaan roolissa hieman liikaa taustalle, mikä saattaa tosin johtua elokuvan leikkauksestakin.
Espanjalaisesta tanssijattaresta on nimittäin olemassa kaksi erilaista versiota. Yleisessä jakelussa oleva versio on vain hieman yli tunnin mittainen ja se oli pitkään myös ainoa saatavilla oleva näkemys aiheesta. Asiaan tuli yllättävä muutos vuonna 2009 löytyneen alkuperäiskäsikirjoituksen myötä, sillä sen avulla arkistot pystyivät liittämään hallussaan olleet materiaalit toisiinsa. Monet palaset loksahtivat kohdalleen ja vuonna 2012 sekä San Francisco Silent Film Festival että Le Giornate del Cinema Muto esittivät elokuvan mahdollisimman lähellä alkuperäistä asuaan. Itse olen nähnyt vain lyhyemmän version, joten tämä arvostelu on tehty sen pohjalta.
”Lyhennetty versio oli nautittava ja vaikuttava, mutta uusi restaurointi paljastaa aivan poikkeuksellisen elokuvan. Kyseessä on kauniisti kuvattu ja sommiteltu, parhaiden näyttelijöiden ja ensiluokkaisten kirjoittajien työstämä teos. Hollannin EYE Film Institute on antanut meille jälleen yhden klassikon aikakaudelta, jota monet pitävät elokuvan historian rikkaimpana.” (Kevin Brownlow, 2012).
Tuotanto: Famous Players-Lasky Corporation
Ohjaus: Herbert Brenon
Käsikirjoitus: June Mathis, Beulah Marie Dix (Victor Hugon romaanin pohjalta syntyneen, Adolphe d’Enneryn ja Philippe François Pinel Dumanoirin ohjaaman näytelmän pohjalta)
Kuvaus: James Howe
Leikkaus: Helene Warne
Puvustus: Howard Greer
Näyttelijät: Pola Negri (Maritana), Antonio Moreno (Don Caesar de Bazan), Wallace Beery (kuningas Filip IV), Kathlyn Williams (kuningatar Isabella), Adolphe Menjou (Don Salluste), Gareth Hughes (Lazarillo), Edward Kipling (markiisi de Rotundo), Dawn O’Day (Don Balthazar Carlos)