Dream Street

UNELMAIN KATU


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Päästyään viimein omiin studiotiloihinsa Mamaroneckiin, päätti D. W. Griffith palata Thomas Burken Limehouse Nights –novellikokoelman pariin, josta syntynyt Katkenneita kukkasia (1919) oli ollut suuri menestys. Miksi siis niin ei kävisi uudenkin materiaalin kohdalla? Salama iskee harvemmin kahdesti samaan paikkaan ja niinpä Unelmain katu, Lontoon rähjäisiin satamakortteleihin sijoittuva kolmiodraama jäi kaikin puolin keskiverroksi elokuvaksi. Se sai valmistuttuaan ristiriitaisen vastaanoton, eikä arviointi siitä ole tuntunut muuttuneen vuosikymmenten aikana mihinkään.

Katkenneita kukkasia oli tunnelmallinen köyhälistökuvaus, jonka päähenkilöt olivat aidosti koskettavia ja jonka näyttelijäsuoritukset lukeutuivat Griffithin tuotannon kärkipäähän: Lillian Gish, Donald Crisp ja Richard Barthelmess olivat taitureita, jotka tekivät katsomisen arvoiseksi minkä elokuvan tahansa. Samaa ei voi sanoa Unelmain kadun näyttelijäkolmikosta: veljeksiä esittävien Ralph Gravesin ja Charles Emmett Mackin vastanäyttelijänä toimi kaurissilmäinen Carol Dempster, josta Griffith oli päättänyt jo tuolloin tehdä elokuvatähden. Vaikka Dempster yrittää tälläkin kertaa parhaansa ja onnistuu jopa olemaan ydinkolmikon selvästi vahvin lenkki, on hänen uransa lopputulos kaikkien Griffithin uraa seuranneiden tiedossa – Carol Dempsterin nimeä ei koskaan kirjoitettu kultakirjaimin elokuvan historiaan.

Dream Street                  Dream Street

Miljöitä Griffith osasi luoda aina ja tällä saralla Unelmain katu pääseekin Katkenneiden kukkasten tuntumaan vaikuttavasti luodun Lontoon slummin ollessa elokuvan parasta antia. Teknisen toteutuksen laadukkuus ei kuitenkaan onnistu kannattelemaan kokonaisuutta, sillä moraalisessa ja vertauskuvallisessa tarinassa ei ole mitään särmää saati kiinnostavaa. Tarina on aivan liian pitkä, hahmot yhdentekeviä ja Griffithille ominaiset stereotypiat – viekas kiinalainen, hömelö tummaihoinen – nykykatsojan silmin vanhentuneita.

Griffithiä pidettiin jo tuolloin vanhanaikaisena elokuvantekijänä, mutta Unelmain kadun kohdalla hän ainakin koetti uudistua. Hän kehitti elokuvaansa alkeellisia äänijaksoja, jonka lisäksi välitekstejä muokattiin dialogia sisältävissä kohtauksissa siten, että tekstiä lisättiin valkokankaalle vuoropuhelun tyyliin. Kumpikaan uudistuksista ei toiminut toivotulla tavalla ja eräät kriitikot ihmettelivätkin avoimesti, miksi ääntä ylipäätään pitäisi käyttää elokuvissa, kun ei moinen kuitenkaan onnistuisi.

Unelmain kadusta ei tullut odotetunlaista hittiä. Vielä viittä vuotta aiemmin sen menestys olisi ollut taattu, mutta uuden vuosikymmenen myötä elokuvayleisön maku oli muuttunut ja se janosi suurempia, rohkeampia ja näyttävämpiä elokuvia - sellaisia kuten Cecil B. DeMillen ja Erich von Stroheimin teokset. Unelmain kadullaan Griffith yritti mukautua yleisön vaatimuksiin, mutta hieno ulkoasu ei enää hänen kohdallaan tässä vaiheessa riittänyt ja niinpä elokuvasta tuli vain yksi takaisku lisää ohjaajan alamäkeä vauhdittaneeseen filmografiaan. Seuraava yritys, saman vuoden lopulla valmistunut Orpolapset on kaikin puolin onnistuneempi kokonaisuus.

DREAM STREET, 1921 Yhdysvallat

Tuotanto: D. W. Griffith Productions – United Artistsille Ohjaus: D. W. Griffith Käsikirjoitus: D. W. Griffith (salanimellä Roy Sinclair, Thomas Burken novelleista) Kuvaus: Hendrik Sartov Lavastus: C. Blythe Sherwood Leikkaus: James Smith, Rose Smith Musiikki: Louis Silvers
Näyttelijät: Carol Dempster (Gypsy Fair), Ralph Graves (James ”Spike” McFadden), Charles Emmett Mack (Billy McFadden), Tyrone Power Sr. (saarnaaja), Morgan Wallace (viulisti), Edward Peil Sr. (Swan Way), William J. Ferguson (Gypsyn isä)



© 1.8.2008 Kari Glödstaf