ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Tohtori Caligarin kabinetista puhutaan aina saksalaisen elokuvan maailmanlaajuisena edelläkävijänä, mutta osuutensa menestyksessä oli Ernst Lubitschillakin, jonka Carmen (1918) oli nostanut maailmanmaineeseen sekä ohjaajansa että uuden tähtinäyttelijättären Pola Negrin. Lubitsch muistetaan ennen kaikkea lukuisista komedioistaan, joita hän tehtaili menestyksekkäästi niin kotimaassaan Saksassa kuin Hollywoodissakin. Mutta osasi mies muutakin. 1920-luvun vaihteessa Lubitsch ohjasi koko joukon suurelokuvia, joista tunnetuimpia on ”saksalaisen elokuvan läpimurtovuotena” valmistunut Madame Dubarry, lubitschmainen näkemys Ranskan historian kuohuvista vuosikymmenistä. Elokuva oli suurmenestys ja Lubitschista puhuttiin ”Euroopan Griffithinä”, spektaakkelielokuvan mestarina, jonka taitoa luoda ja käsitellä sekä intiimiä draamaa että valtavia joukkokohtauksia ihasteltiin kaikkialla.

Jeanne Vaubernier on nuori ja puoleensavetävä hattuompelijatar, jolla ei ole miesseuralaisista pulaa. Jeanne tapailee satunnaisesti nuorta Armand de Foixia, joka onkin häneen syvästi rakastunut – Jeanne itse ei ole miehen suhteen niin vakavissaan. Päivälliskutsut Espanjan lähettilään luona tutustuttaa neidon paikalliseen kreiviin ja pian Jeanne onkin siirtynyt kreivin luokse asumaan. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä, sillä Jeannen tarkoituksena on nousta sosiaalisella asteikolla vieläkin ylemmäs. Neito pelaa korttinsa oikein, eikä aikaakaan, kun hänestä on tullut kuningas Ludwig XV:n rakastajatar.

Madame Dubarryn menestys on helppo ymmärtää. Vaikka kyseessä onkin hulppea pukudraama, on meno valkokankaalla kaikkea muuta kuin jäykkää ja ryppyotsaista. Elokuvaa on rakennettu huomattavasti humoristisemmaksi kuin mitä monesti tuohon aikaan oli tapana ja Madame Dubarry tarjoaakin monet naurut seurassaan. Negriäkin suuremmaksi hahmoksi nousee kuningasta esittävä Emil Jannings, joka osoittaa, että hän osasi tarvittaessa keveämmätkin roolit kuin mistä hänet muistetaan.

Lubitsch hallitsee kepeän komedian, jota varsinkin elokuvan alkuosa on tulvillaan, mutta draamapuoli jää Madame Dubarryssa heikompaan asemaan. Ludwig XV:n kuoltua ja hänen rakastajattarensa jäädessä oman onnensa nojaan elokuvasta putoaa teho, ja kerronta muuttuu aavistuksen verran raskaammaksi. Negrin mallikkaasti esittämässä madamessa ei nimittäin ole mitään sellaista, millä hän saisi katsojan puolelleen. Hänen sosiaalinen kiipijähahmonsa on aiheuttanut käytöksellään sen, että loppujen lopuksi on aivan sama kuinka hänelle vallankumouksen pyörteissä käy. Tämän seurauksena madamen ja Armandin viimeinen kohtaaminenkin tuntuu ponnettomalta. Lopun joukkokohtauksetkaan eivät enää tunnu niin järisyttäviltä kuin millaisina aikalaisten kerrotaan ne kokeneen.

Madame Dubarryssa on näköä ja kokoa, eikä tarinassa saati näyttelijöissäkään ole moittimista. Siitä puuttuu kuitenkin viimeinen silaus, joka nostaisi sen Ranskan vallankumousta esittävien elokuvien kärkipaikoille Griffithin Orpolapsien (1921) rinnalle. Kaikesta huolimatta Madame Dubarry on katsastamisen arvoinen elokuva ja mielenkiintoinen lisä vallankumouksesta kertovien elokuvien joukkoon.

MADAME DUBARRY, 1919 Saksa

Tuotanto: Projektions-AG Union Ohjaus: Ernst Lubitsch Käsikirjoitus: Fred Orbing, Hanns Kräly Kuvaus: Theodor Sparkuhl, Kurt Waschneck Lavastus: Karl Machus, Kurt Richter Puvustus: Ali Hubert
Näyttelijät: Pola Negri (Jeanne Vaubernier, madame Dubarry), Emil Jannings (Ludwig XV), Harry Liedtke (Armand de Foix), Eduard von Winterstein (kreivi Jean Dubarry), Karl Platen (Guillaume Dubarry), Reinhold Schünzel (ministeri Choiseul), Magnus Stifter (Don Diego)