OLIPA KERRAN
Tanskalaisen Carl Th. Dreyerin elokuvista kiinnostuneet ovat sikäli onnellisessa asemassa, ettei yksikään tanskalaismestarin töistä ole lopullisesti kadonnut. Pahiten Dreyerin 14 ohjaustyöstä on kärsinyt vuonna 1922 valmistunut Olipa kerran, joka oli kokonaan kadonneena aina vuoteen 1964, mutta on sittemmin onnistuttu suurimmalta osin restauroimaan katselukuntoon – puuttuvat jaksot (arviolta 1/3 koko elokuvasta) ovat selitetty valokuvien ja välitekstien avulla. Tällainen käytäntö on hieno asia jo senkin vuoksi, että näin jokaisella on mahdollisuus tutustua teokseen, jota ohjaaja itse piti yhtenä heikoimmista elokuvistaan.
Olipa kerran sijoittuu muinaiseen Illyrian kuningaskuntaan. Sen kuningas alkaa olla jo iäkäs ja niinpä jälkeläiselle, kauniille prinsessalle olisi aika löytää sulhanen. Valitettavasti vain prinsessa on kovin vaativa ja kylmäkiskoinen ja niinpä kosija toisensa jälkeen saa lähtöpassit hovista – toiset häpeäpaaluun, toiset hirsipuuhun. Vähitellen alkaa tuntua siltä, ettei sulhasta löydy, kunnes eräs kosijoista päättää turvautua viekkauteen ja valloittaa prinsessan sydän hieman tavanomaisista poikkeavin konstein.
Dreyer ei siis arvostanut elokuvaansa, kuten eivät sen enempää kriitikot tai yleisökään ja niinpä Olipa kerran on aina lukeutunut ohjaajansa vähempiarvoisiin töihin. Mikään rajoja rikkova tai muuten merkittävä elokuva ei olekaan kyseessä, mutta vahvuutensa silläkin on. Varsinkin ulkoiset puitteet ovat kunnossa, eikä George Schnéevoigtin hienoa kuvaustakaan voi ohittaa olankohautuksella. Näyttelijät ovat rooleissaan perusvarmoja, mutta mihinkään vaativiin suorituksiin heidän ei tarvitse tämän elokuvan kohdalla ryhtyä.
Aiheeltaan elokuva on taattua Dreyeriä, opettavainen kertomus ihmisen ikiaikaisesta perisynnistä, ylpeydestä. Kenenkään ei koskaan pitäisi asemastaan tai omaisuudestaan riippumatta tulla kylmäkiskoiseksi ja koppavaksi toisia kohtaan, sillä koskaan ei voi olla varma siitä, etteivätkö asetelmat jonain päivänä muuttuisi. Toisinaan tällainen jalustalta putoaminen johtaa turmioon, mutta oikealla tavalla asiaan suhtautuvalle se voi olla hyväksi ja auttaa henkilöä näkemään käytöksensä seuraukset. Suopeus ja suvaitsevaisuus, Dreyerin perusteemat, ovat vahvasti läsnä tässäkin elokuvassa.
Vaikka tarinassa onkin tuttuudestaan huolimatta aineksia vaikka mihin ja ulkoasukin on moitteeton, jää kokonaisuus kaikesta huolimatta vajaaksi. Tähän väliin on todettava, että kuvamateriaalin puuttuminen verottaa luonnollisestikin jonkin verran katselunautintoa, mutta ei kuitenkaan poista tarinan kerronnan heikkouksia. Elokuva kyllä kulkee sujuvasti eteenpäin, mutta ilman nousuja tai laskuja. Kokonaisuudesta puuttuu intohimo ja hahmoista sielukkuus – ainoastaan prinsessassa on tarinan vaatimaa särmää. Dreyer itsekin tiesi elokuvansa heikkoudet ja sanoi oppineensa siitä katkeran läksyn: ihmiset ovat pääasiassa kiinnostuneita ihmisistä. Ja koska elokuvan henkilöt ovat mielenkiinnottomasti toteutettuja, ei kokonaisuus saavuta mitenkään täyttä potentiaaliaan.
Tuotanto: Sophus Madsen Film
Ohjaus: Carl Th. Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Th. Dreyer, Palle Rosenkrantz (Holger Drachmannin näytelmästä)
Kuvaus: George Schnéevoigt
Lavastus: Jens G. Lind
Leikkaus: Carl Th. Dreyer, Edla Hansen
Näyttelijät: Clara Pontoppidan (prinsessa), Svend Methling (prinssi), Peter Jerndorff (kuningas), Hakon Ahnfeldt-Rönne (prinssin aseenkantaja Kaspar Röghat), Torben Meyer (seremoniamestari)