Pieni Pontresinan sveitsiläiskylä 1800-luvun alussa. Asettaan taitavasti käyttävä, vuorilla metsästävä Marcus (John Barrymore) rakastaa kaunista Cigliaa (Camilla Horn), vaikka tämän eno (Hobart Bosworth) ei heidän suhteelleen lämpenekään. Marcuksella on myös ihailija, villi ja rakkautta janoava Pia (Mona Rico), joka on valmis tekemään kaikkensa saadakseen tämän itselleen. Eräänä yönä, Ciglian suljettua ovensa humaltuneen Marcuksen edestä, Pia huomaa tilaisuutensa koittaneen. Pian Marcus on pakotettu rakkaudettomaan avioliittoon, mutta hänen sydämensä sykkii yhä Ciglialle.
Vuosi 1929 oli viimeinen ”virallinen” mykkäelokuvavuosi, tämän jälkeen suurin osa yhtiöistä ja ohjaajista siirtyi lopullisesti äänielokuvien pariin. Niin myös Ernst Lubitsch, jonka intiimit ihmissuhdekomediat ovat kestäneet aikaa varsin hyvin, mutta jonka todellinen suuruuden aika oli vasta edessäpäin. Sitä ennen Lubitsch ohjasi omalle yhtiölleen sveitsiläisen Jakob Christoph Heerin romaaniin pohjautuva kolmiodraaman, jonka käsikirjoituksesta vastasi ohjaajan vakituinen työtoveri Hanns Kräly. Kyseessä oli Lubitschin ensimmäinen oma tuotanto sitten viimeisen Saksassa tehdyn elokuvan Liekki (1922), sekä paluu vuoristomaisemiin lähes kymmenen vuoden jälkeen (Villikissa, 1921). Valitettavasti kumpikaan näistä asioista ei tunnu innostaneen ohjaajaa, sillä Ikuinen rakkaus on nimekkäästä tekijäryhmästään huolimatta sellaista lumessa kahlaamista, ettei pahemmasta väliä.
Ikuinen rakkaus on tylsä elokuva. Lubitschin elokuvien teho on poikkeuksetta terävissä oivalluksissa, joilla hän pystyy osoittamaan asioiden ja ihmissuhteiden todellisen tilan, sekä humoristisissa näpäytyksissä, joita hän jakelee elokuviensa henkilöille. Ikuisessa rakkaudessa ei ole näistä juuri mitään ja lopputulos onkin varsin totista katsottavaa. Tarinan värittömyys ja mielenkiinnottomuus johtaa tylsistymiseen, sillä juonen kannalta tärkeitä koukkuja ei ole. Siksi olikin harmillista, että Lubitsch teki elokuvan omalle yhtiölleen, sillä kukaan ei tullut missään vaiheessa vaatimaan parempaa lopputulosta.
Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Ikuinen rakkaus on nimittäin varsin komean näköinen teos. Kanadan Kalliovuorilla kuvatussa elokuvassa yhdistyvät saksalaiset vuoristodraamat, Frank Borzagen Rakkauden virran (1928) satumaiset näkymät ja hollywoodilainen studio-osaaminen mitä hienoimmalla tavalla. Oliver Marshin kuvaus on paikoin erittäin näyttävää, joskin Lubitschin elokuville epätyypilliset kamera-ajot ja zoomaukset tuntuvat Murnaun hallitsemien tyylikeinojen kopioimiselta.
Camilla Horn sopii hyvin viattoman naisen rooliin, eikä Mona Ricon suorituksessakaan ole valittamista – olkoonkin, että hänen hahmonsa on kuin halpa kopio Clara Bowsta ja muista sähäköistä flappereista. John Barrymoressa ei ole sen sijaan kehumista: paitsi että mies on jo ikänsä puolesta täysin väärä valinta rooliin, tuntuu näyttelijä tekevän ison osan kohtauksista kieli poskessa. Hobart Bosworth on oma yrmeä itsensä ja Victor Varoni yksioikoisista yksioikoisin. Bodil Rosing (Auringonnousu) ja Joan Standing (Ahneus) tekevät vähäiset sivuosaesiintymiset.
Ikuinen rakkaus on Lubitschin heikoimpia mykkäelokuvia. Komea ulkoasu ei pysty peittämään tarinan tylsyyttä, eikä edes dramaattisesta loppuhuipentumasta ole mihinkään. Saman huomasivat myös aikalaiskriitikot, jotka tyrmäsivät elokuvan lähes täysin. Heikko menestys lippuluukuilla sinetöi epäonnistumisen täydellisesti. Tästä elokuvasta on vaikea löytää lubitschmaista nerokkuutta.
Tuotanto: Ernst Lubitsch Productions
Ohjaus: Ernst Lubitsch
Käsikirjoitus: Hanns Kräly (Jakob Christoph Heerin romaanista)
Kuvaus: Oliver Marsh, Charles Rosher
Lavastus: Walter Reimann
Leikkaus: Andrew Marton
Musiikki: Hugo Riesenfeld
Välitekstit: Katherine Hilliker, H. H. Caldwell
Näyttelijät: John Barrymore (Marcus Paltran), Camilla Horn (Ciglia), Hobart Bosworth (pastori Tass), Victor Varconi (Lorenz Gruber), Mona Rico (Pia), Evelyn Selbie (Pian äiti), Bodil Rosing (taloudenhoitaja), Joan Standing (nainen naamiaisissa)