MUTTA RAKKAUTENI EI KUOLE KOSKAAN
Maailman kenties kuuluisin klassikkoelokuville pyhitetty festivaali Il Cinema Ritrovato ja sen löytöjä säännöllisesti markkinoille tuova Cineteca di Bologna eivät juhli niinkään julkaisujen määrällä, vaan laadulla ja erikoisuuksilla. Etenkin varhaisen elokuvan kohdalla tarjonta on ylittämätöntä: Cineteca di Bolognan julkaisulistalla on Albert Capellanin lyhytelokuvia, viime vuosisadan alun naisnäyttelijöiden komedioita, voimamies Macisten ensiesiintyminen sekä Dante Alighierin kuuluisaan näytelmään perustuva L’Infernokin (1911). Viime vuosien julkaisut ovat keskittyneen italialaisiin diivaelokuviin, joihin lukeutuu myös Mario Caserinin vuonna 1913 ohjaama Mutta rakkauteni ei kuole koskaan. Merkittäväksi elokuvan tekee se, että kyseessä on suuren teatteritähden Lyda Borellin ensimmäinen valkokangasesiintyminen.
Lyda Borelli esittää eversti Julius Holbeinin tytärtä Elsaa, jonka on jätettävä kotinsa, kun hänen isänsä hallussa olleet sotasuunnitelmat varastetaan ja häpeään joutunut isä tekee itsemurhan. Elsa matkustaa Rivieralle, ottaa nimekseen Diana Cadoleur ja alkaa esiintyä menestyksekkäästi teatterissa. Hän tutustuu Rivieralla lomailevaan kreiviin ja he rakastuvat. Parin onnen tielle ilmestyy kuitenkin odottamattomia esteitä, jotka vaikeuttavat huomattavasti heidän yhteistä taivaltaan.
Pitkälti yli sata elokuvaa uransa aikana ohjannut Mario Caserini oli italialaisen elokuvan suurmiehiä, mutta valitettavasti hänen tuotantoaan ei ole liiemmin saatavilla. Siksi tämänkin elokuvan näkeminen on ensiarvoisen tärkeää, jälkipolvet kun tapaavat tietää Caserinin ainoastaan menestysspektaakkelista Pompejin viimeiset päivät (1913). Näyttävän, mutta monilta osin jäykän suurelokuvan rinnalla Caserinin ja Borellin yhteistyö on kuin raikas tuulahdus kansainvälisiltä areenoilta. Tällä tarkoitan sitä, että siinä on selkeästi nähtävissä venäläisen elokuvan ja etenkin Jevgeni Bauerin vaikutus, Caserini puolestaan on voinut hyvinkin vaikuttaa Benjamin Christensenin esikoiselokuvaan Det hemmelighedsfulde X (1914), etenkin tarinan lähtökohtien osalta.
Mutta rakkauteni ei kuole koskaan on ajaton kertomus naisen uhrautumisesta ja omista toiveista luopumisesta. Elokuvan alussa Elsan on jätettävä entinen elämänsä isänsä kokeman häpeän vuoksi ja lopussa hänen on tehtävä valinta tähteyden ja rakkauden välillä. Samanlaisen valinnan teki Borelli tosielämässäkin ja jätti näyttelemisen vuonna 1918 mennessään naimisiin venetsialaisen kreivin kanssa. Tänä päivänä tällaiset valinnat ovat onneksi harvinaisia, mutta Borellin tapauksessa sillä oli dramaattisemmat seuraukset: avioliiton solmimisen myötä hänen aviomiehensä yritti hankkia kaikki vaimonsa elokuvat ja tuhota ne. Onneksemme hän ei onnistunut siinä kuin osittain.
Kun vielä Pompejin viimeiset päivät kärsi teatterimaisesta näyttämöllepanosta, on Mutta rakkauteni ei kuole koskaan huomattavasti elokuvallisempi kokonaisuus. Otokset ovat edelleen paikoin varsin pitkiä, mutta tällä kertaa Caserini käsittelee kuvaa erityisen vaikuttavasti syvyyssuunnassa: joku soittaa pianoa etualalla, toiset keskustelevat taaempana, kolmas saapuu huoneeseen sen perällä olevasta ovesta. Toisessa kohtauksessa huoneessa oleva ryhmä levittäytyy, jolloin kamera siirtyy kuvaamaan kulloistakin toimintaa lähempää. Kuvakoon vaihtelemisen lisäksi kerrontaa elävöitetään Rivieran luontoa kauniisti tallentavilla otoksilla, muutamissa kohdin nähdään myös hyvin ennakkoluulottomia ja rohkeita valaisuratkaisuja. Pikkutarkasti luodut lavasteet ja kauniiksi sommitellut puvut antavat puolestaan elokuvalle sen ansaitsemaa glamouria.
Ainoa seikka, jota jäin elokuvassa varsinaisesti kaipaamaan, oli tunne. En tarkoita, ettei Caserinin melodraamassa sitä olisi, mutta yllättävän kauan kestää, ennen kuin tapahtumat alkavat todella rullata ja Borelli pääsee käyttämään täyttä ilmaisuskaalaansa. Vähä vähältä hän ottaa kuva-alan täydellisesti haltuunsa ja dramaattisessa, mutta ehdottoman oikeassa loppuhuipentumassa hän osoittaa selvästi, miksi oli aikakautensa suurin tähti. Mario Bonnard ei pysty aivan yhtä vangitsevaan roolisuoritukseen, mutta on silti pätevä valinta Borellin rinnalle.
Tuotanto: Film Artistica Gloria
Ohjaus: Mario Caserini
Käsikirjoitus: Emiliano Bonetti, G. Monleone
Kuvaus: Angelo Scalenghe
Näyttelijät: Lyda Borelli (Elsa Holbein), Mario Bonnard (prinssi Maximilien of Wallenstein), Gian Paolo Rosmino (Moise Sthar), Vittorio Rossi Pianelli (eversti Julius Holbein), Dante Cappelli (suurherttua), Maria Caserini (suurherttuatar), Camillo De Riso (teatterinjohtaja Schaudard), Emilio Petacci (eversti Theubner), Antonio Monti (kenraali)