FINIS TERRAE
”Näyttelijä, joka on tuottanut minulle eniten tyydytystä, on Ouessantin saari, sen ihmiset ja kaikki vesi.” Jean Epstein
Ranskalainen Jean Epstein oli ohjaaja, joka saattoi vaihtaa ilmaisunsa suuntaa ja tyyliä täysin yllättäen. Häneltä luonnistuivat yhtä vaivattomasti vähäeleiset ja perinteiseen elokuvakerrontaan painottuvat draamat, rohkeat kokeelliset elokuvat ja tunnelmalliset kauhufantasiat sekä niukka, dokumentaarinen ilmaisukin. Jälkimmäiseen hän siirtyi kuuluisimman elokuvansa, vuonna 1928 ensi-iltansa saaneen Usherin talon häviön jälkeen. Epsteinin dokumentaristisen ”bretagnelaistrilogian” avausteos Finis terrae jäi ranskalaismestarin viimeiseksi mykkäelokuvaksi, kun trilogian muut osat Mor vran (1930) sekä L’or des mers (1932) valmistuivat äänen kera.
Bannecin autiolle ja karulle saarelle sijoittuva Finis terrae kertoo merilevää keräävästä miesryhmästä. Ennen lähtöään työhön ryhmän nuorimmat, Ambroise ja Jean-Marie, päättävät juhlia ja juoda pullollisen viiniä. Pullo kuitenkin särkyy ja Ambroise saa lasinsirpaleista ilkeän näköisen haavan sormeensa. Pian merelle lähdettyään hän tuntee olonsa heikoksi. Ryhmän muut jäsenet syyttävät nuorukaista laiskottelusta, mutta Ambroise tietää huonokuntoisuutensa johtuvan tulehtuneesta haavasta.
Epätoivoinen ihminen tekee epätoivoisia ratkaisuja. Toisten eristämä, kuumehoureinen Ambroise päättää lähteä saarelta tavoitteenaan päästä pikaisesti kotiin Ouessantiin saamaan hoitoa haavaansa. Rauhallisesti uinuvasta merestä muodostuu sairaalle nuorukaiselle kuitenkin ylitsepääsemätön este, ja hän palaa saarelle. Lopulta muutkin ryhmän jäsenet huomaavat, ettei Ambroise suinkaan teeskentele vaan on todellisessa hengenvaarassa.
Epsteinin komean mykkäelokuvakauden kruunaava Finis terrae on karun kauniiden kuvien katkeamatonta virtaa. Epsteinin tapa kuvata saaristolaisten niukkaa elämää on aitoa. Se tuo monin paikoin mieleen Luis Buñuelin dokumentin Los Hurdes – maa ilman leipää (1932) sekä Robert J. Flahertyn Aransaarten miehen (1934). Näissä kaikissa kolmessa teoksessa luonnon ankaruus ja ihmisten asema sen osana on onnistuttu tuomaan esiin ihailtavasti. Epsteinin teoksessa on arkikuvauksen lisäksi myös elokuvallisempi tarina, Ambroisen onnettomuuden myötä varsinaiseksi jännitysnäytelmäksi muuttuva kamppailu luonnonoloja vastaan paikassa, jossa vähäisestäkin vastoinkäymisestä voi tulla vakavat seuraukset.
Finis terrae ei olisi kuitenkaan tuttua Epsteinia, ellei ohjaaja olisi maustanut rauhallista kerrontaa kokeellisemmilla aineksilla. Epsteinille ominaisella tyylillä toteutetun hourejakson lisäksi kuvasto vilisee kohtia, joista on selvästi havaittavissa neuvostoliittolaisen elokuvan vaikutukset - kohtauksessa, jossa Ouessantin saaren asukkaat kulkevat satamaan sankoin joukoin, on selkeä viittaus Panssarilaiva Potemkiniin (1925). Kuten komeassa La Glace à trois facesissa (1927), jossa ohjaaja innostui leikittelemään kaikilla mahdollisilla elokuvakeinoilla, myös Finis terraessa ratkaisut sopivat kokonaisuuteen hienosti. Paikallisten asukkaiden käyttö näyttelijöinä vain lisää elokuvan kiehtovuutta entisestään.
Dokumentaarisesti alkava ja vähitellen yhä perinteisemmäksi näytelmäelokuvaksi muuttuva Finis terrae säilyttää mielenkiintonsa loppuun saakka. Elokuvan rauhallinen etenemistahti sopii hyvin tarinan tyyliin ja lopun draamastakin saadaan kiitettävästi jännitystä irti. Dokumentaariselta anniltaankin elokuvan on antoisa, sillä Epstein ymmärtää kuvaamansa maailman täydellisesti, eikä yritä mitään mikä ei sopisi bretagnelaiskalastajien arkeen. Jokapäiväisen elämän, jännityksen ja murheen keskeltä pilkistävä ilo ja kunnioitus luontoa kohtaan on säilytetty jälkipolville onnistuneesti. Suotta ei Finis terraeta pidetä yhtenä ohjaajansa suurimmista mykkäelokuvista.
Tuotanto: Société Générale des Films
Ohjaus: Jean Epstein
Käsikirjoitus: Jean Epstein
Kuvaus: Joseph Barthès, Joseph Kottula, Louis Née, R. Tulle
Näyttelijät: Gibois, Jean-Marie Laot, Malgorn, François Morin, Pierre, Ambroise Rouzic