Maailmaa murjova koronakurimus ei ota laantuakseen, mutta kaikista vastoinkäymisistä ja ennakkopeloista huolimatta Forssan Mykkäelokuvafestivaalit onnistutaan ainakin toistaiseksi saatujen tietojen perusteella järjestämään alkuperäissuunnitelman mukaisesti. Ainoa poikkeus on Elävienkuvien teatterin tavallista pienempi katsojakapasiteetti: tällä kertaa yleisöpaikkoja on ainoastaan 77 edellisvuosien 92 sijaan.
Tämän vuoden teemaksi on valittu Ranska. Ohjelmistoon on valittu mahdollisimman kattavasti elokuvia aivan ensimmäisiltä vuosilta 1920-luvun merkkiteoksiin. Festivaalien kunniavieraaksi on kutsuttu Montpellierin yliopiston emeritusprofessori Marc Vermet, joka luennoi mykkäelokuvista lauantaiaamuna klo 11.00. Luentoon on vapaa pääsy. Lipunmyynti ja esitysaikataulut on nähtävissä festivaalien kotisivulla.
Georges Méliès: Dreyfusin oikeudenkäynti (L’Affaire Dreyfus, 1899)
Georges Méliès oli muutakin kuin elokuvataikuri ja temppujen tekijä, siitä hyvänä osoituksena vuonna 1899 valmistunut Dreyfusin oikeudenkäynti. Ajankohtaiseen, koko Ranskaa kuohuttaneeseen aiheeseen tarkasti tutustunut Méliès dramatisoi maanpetoksesta syytetyn juutalaisupseerin vangitsemisen yhteentoista kohtaukseen. Kauniisti maalatut lavasteet ja vaikuttavasti luodut tehosteet antavat elokuvalle vahvaa realistista painotusta ja lehtimiesten käsirysy, jossa tavallisesti tapahtumia syrjässä tarkkaileva kamera asetetaan keskelle yhteenottoa, osoittaa Mélièsin hallinneen myös dynaamisen elokuvakerronnan.
Louis Delluc: Fievre (1921)
Marseillen satama ja sen kapakat ovat olleet monen ranskalaisen mykkäelokuvan miljöinä, mutta tuskin koskaan yhtä paljaina ja karuina kuin tässä ”elokuvan ensimmäisenä merkittävänä kriitikkona” pidetyn Louis Dellucin elokuvassa. Fievre on yksinkertainen ja kaunistelematon kuvaus satamabaarista, joka on toisille matkan päätepiste, toisille sen alku. Merimiehet, ilolinnut, eksyneet, kadonneet ja kadotetut – täällä kaikki ovat yhtä ympäristönsä kanssa. Kuvakieli on vähäeleistä, näyttelijät todenmukaisia ja tarina aina dramaattista loppuhuipentumaa myöten kuin elämästä itsestään.
Julien Duvivier: Porkkanapää (Poil de carotte, 1925)
Julien Duvivierin 29-vuotiaana ohjaama Porkkanapää on yksi hienoimmista mykän kauden lapsikuvauksista. Sen päähenkilö on vanhemmilleen vaivaa ja häpeää aiheuttava nuori poika, joka päättää tehdä ainoan tietämänsä ratkaisun päästäkseen pois maailmasta, joka tarjoaa hänelle kovin vähän rakkautta ja iloa. Miljöön realistisuus ja elämänmenon hienovarainen kuvaus sekoittuvat elokuvallisiin tehokeinoihin vaivatta ja luovat koskettavan kokonaisuuden, jossa kurjan perhe-elämän pahimpia kipupisteitä lievennetään hillityllä huumorilla. Voimakas loppu on toteutettu tyystin ilman siirappisuutta.
Léonce Perret: Pariisin lapsi (L’enfant de Paris, 1913)
Ranskalaisen elokuvan liian unohtuneen suurmiehen, Leoncé Perret’n kenties hienoin teos kertoo koulukotiin joutuvasta nuorukaisesta, jota elämä kolhii pahoin ennen kuin näyttää hänelle myös lempeät kasvonsa. Ohjaajan itsensä käsikirjoittama tarina kulkee kevyesti eteenpäin ja toimii erinomaisesti, vaikka sisältääkin muutamia uskomattomia juonenkäänteitä ja yllätyksiä. Näytteleminen on hillityn vähäeleistä ja etenkin roistoa esittävä Louis Leubas on roolissaan jämäkkä.
Roméo Bosetti: Léontine enfant terrible (1911)
Elokuvamaailman todellisen kauhukakaran, Leontinen ympärille rakennetut komediat olivat alusta loppuun silkkaa anarkiaa. Mikään ei ollut pyhää, eikä mikään myöskään turvassa nuoren tytön tehdessä paikoin hävyttömiäkin kepposia milloin kenellekin. Leontine enfant terrible oli Pordenonen mykkäelokuvafestivaalien vuoden 2019 yllättäviä löytöjä.
Alice Guy: Falling Leaves (1912)
Alice Guy oli koko elokuvataiteen ensimmäinen merkittävä nainen. Näyttelijänä, tuottajana ja ohjaajana pitkän uran tehneen Guy saavutukset olivat pitkään haalistuneita, mutta viime vuosina hänen kunniaansa on kiillotettu huomattavasti. Yhdysvalloissa valmistunut Falling Leaves on riipaiseva kertomus pienestä tytöstä, joka pyrkii lykkäämään sisarensa kuolemaa kaikin mahdollisin tavoin. Pienin elein ja nyanssein tehty elokuva on säilyttänyt vahvan tunnelatauksensa meidän päiviimme asti.
Max Linder: Kolme muskettisolttua (L’étroit mousquetaire, 1922)
Kahdesti Hollywoodissa vierailleen Max Linderin viimeinen unelmakaupungissa tekemä elokuva parodioi edellisvuonna ensi-iltansa saanutta Douglas Fairbanksin Kolmea muskettisoturia (1921). Linder tekee hupailunsa ihailtavan tyylitietoisesti: viittaukset elokuvan tekoaikaan ovat onnistuneita ja yllätyksellisiä ja Pariisi puolestaan juuri niin keinotekoisen näköinen kuin on tarpeen. Fairbanks ihastui Kolmeen muskettisolttuun siinä määrin, että lähetti Linderille kiitossähkeen hyvästä työstä. ”Kohtaus, jossa suunnaton nuija osuu tarkoitetun uhrin sijasta synkkäkatseisen kardinaalin kalloon, pudottaa katsojankin naurusta lattiaan.” (Antti Alanen).
Jean Epstein: Finis terrae (1929)
Jean Epsteinin viimeinen mykkäelokuva aloitti uuden suunnan hänen urallaan. ”Bretagnelaistrilogian” ensimmäisessä osassa (muut Mor’Vran, 1930 ja L’Or des mers,1932) seurataan merilevää kerääviä nuoria miehiä, joiden tavanomainen työpäivä muuttuu jännitysnäytelmäksi elämästä ja kuolemasta. Luonnon ankaruus ja ihmisen asema sen osana on onnistuttu tuomaan esiin ihailtavasti ja karun kauniiden kuvien katkeamaton virta tuo mieleen sekä Luis Buñuelin dokumentin Los Hurdes – maa ilman leipää (1932) että Robert J. Flahertyn Aransaaren miehen (1934). Myös yhteydet Jean Grémillonin Gardiens de phareen (1929) ovat ilmeisiä.
André Antoine: La terre (1921)
Näyttämötaiteen moniosaajan, pitkän teatteriuran tehneen André Antoinen sovitus Emile Zolan romaanista on mitä väkevintä elokuvadraamaa. Kuningas Learin tarinaa mukaileva elokuva kertoo iäkkäästä maanviljelijästä, joka jakaa maansa lapsilleen sillä ehdolla, että saa vaimonsa kanssa katon päänsä päälle ja vuokrarahaa tiluksista. Ahneudesta, pahuudesta ja henkisestä kylmyydestä kertovan elokuvan otokset köyhästä kyläyhteisöstä ovat yhtä karuja kuin tarinansakin. Elokuvahistorian tuntemattomia mestariteoksia.
René Clair: Kaksi sydäntä (Les Deux Timides, 1928)
René Clairin mykkäelokuvien tunnettuus ei ole niin suurta kuin mitä ne ansaitsisivat. Niistä viimeinen, pian suuren suosion saavuttaneen Italialaisen olkihatun (1927) jälkeen valmistunut Kaksi sydäntä (1928) sai ensi-iltansa äänielokuvan kynnyksellä. Nuoresta lakimiehestä kertova ihmissuhdekomedia on toteutettu ranskalaisella otteella. Elokuvallisia tehokeinoja käytetään säästelemättä, mutta ne eivät silti vie huomiota itse tapahtumilta.
Jean Renoir: Nana (1926)
Jean Renoir aloitti uransa itsenäisenä tuottajana, mutta ajautui vararikkoon vain muutaman ohjaustyön jälkeen. Näistä Nana on kaikkein hienoin ja ihailluin. Émile Zolan kohuromaaniin perustuvassa tarinassa miehet ovat narreja ja naiset hallitsijoita: nuori ja estoton kurtisaani kietoo pikkusormensa ympärille niin pojat kuin miehetkin taiteilijoista kreiveihin ja ajaa heidät yksi toisensa jälkeen turmioon. Erich von Stroheimin Järjettömien naisien (1922) vaikutus on nähtävissä kaikkialla ja nimiroolin tulkitseva Catherine Hesseling korostaa railakkaalla suorituksellaan hahmonsa ulkopuolisuutta ja rahvaanomaisuutta muuten porvarillisessa ja hillityssä yhteisössä. Werner Krauss ja Jean Angelo täydentävät muun paletin hienosti.
Jacques Feyder: Maailman murjoma (Crainquebille, 1923)
Sosiaalinen draama, jossa kuvataan iäkkään pariisilaisen vihanneskauppiaan matkaa rehdistä työntekijästä yhteisönsä hyljeksityksi jäseneksi ja vieläpä täysin ilman omaa syytään. Feyder elävöittää tarinaa erilaisilla impressionistisilla tehokeinoilla, sortumatta kuitenkaan liialliseen näyttävyyteen. Maurice de Féraudy on erinomainen pääosassa, eikä moittimista ole ensimmäistä kertaa valkokankaalla esiintyvässä kymmenvuotiaassa Jean Forestissakaan. D. W. Griffith ihasteli elokuvan dokumentaarista toteutusta: ”Olen nähnyt elokuvan, joka minulle symboloi Pariisia sanan täydessä merkityksessä”.
Albert Capellani: Yhteiskunnan kurjia (Les Misérables, 1913)
Victor Hugon klassikkoromaanin ensimmäinen merkittävä filmatisointi valmistui Ranskassa, isolla budjetilla ja aikansa tunnetuimpien näyttelijöiden voimin. Elinkautisvanki Jean Valjeanin ja häntä takaa-ajavan poliisitarkastaja Javertin kujanjuoksu kantaa jännittävänä läpi koko teoksen. Kolmetuntinen suurelokuva on oiva osoitus paitsi ranskalaisen elokuvan varhaisesta elinvoimasta, myös siitä, että elokuvajärkäleitä tehtiin tuohon aikaan muuallakin kuin Italiassa. Yhteiskunnan kurjia on maailmansotaa edeltäneen eurooppalaisen elokuvan kulmakiviä, joka kestää hyvin vertailun Henri Fescourtin vuonna 1925 ohjaamaan versioon.