NARRIEN PARATIISI
Cecil B. DeMille oli niitä elokuvantekijöitä, jotka ihastuttivat liikemiestaidoillaan ja showmiehen kyvyillään, mutta vihastuttivat laskelmoinnillaan ja latteuksillaan. Vaikka DeMillen käsistä lähti monta oikeasti merkittävääkin mykkäelokuvaa, mahtui joukkoon myös sellaisia, joita katsoessa ei oikein osaa sanoa onko ohjaaja ollut tosissaan vai onko hän vain katsonut, kuinka pitkälle maksavaa yleisöä voi vedättää. Vuonna 1921 valmistunut Narrien paratiisi kuuluu tähän kategoriaan.
Meksikon rajalla sijaitsevassa Hope Cityn öljykaupungissa voi kenestä tahansa tulla miljonääri, mutta aivan yhtä hyvin sinne voi myös kadota. Silmänsä maailmansodassa vaurioittanut ja sydämensä hänestä huolta pitäneelle sairaanhoitajalle menettänyt Arthur Phelps (Conrad Nagel) ei tavoittele kaupungissa rikkauksia, vaan rauhallista hiljaiseloa yhdessä koiransa kanssa. Päivät kuluvat omalla painollaan, runoja kirjoitellen ja mennyttä rakkautta muistellen.
Kun Arthurin kaukokaipauksen kohde, sittemmin teatteritähdeksi noussut Rosa (Mildred Harris) saapuu lähistölle, on Arthur ensimmäisten lipun ostaneiden joukossa. Tätä ei häneen ihastunut baarityttö Poll (Dorothy Dalton) ymmärrä ja suutuspäissään hän tekee Arthurille jekun, joka kuitenkin sokeuttaa miehen kokonaan. Pollin onnistuu valeidentiteetin avulla päästä sokean Arthurin suosioon, mutta siinä vaiheessa kun naapurikaupunkiin saapuu osaava silmälääkäri, Poll joutuu kovan valinnan eteen: mikäli Arthur pysyy sokeana, hän saa pitää tämän itsellään, mutta näkökyvyn myötä Arthur potkaisee auttajansa varmasti pihalle.
Narrien paratiisi on tuotantoarvoiltaan yhtä vaikuttava kuin valtaosa DeMillen teoksista. Kuvaajina toimineet Alvin Wyckoff ja DeMillen alaisuudessa edellisvuonna aloittanut Karl Struss tietävät kuinka elokuviin saadaan koreutta ja tuntemattomaksi jääneen lavastajan käden jälki on Hollywood-mittapuulla huipputasoa. Clare Westin suunnittelemat puvut pääsevät oikeuksiinsa erityisesti loppupuolen Kaukoitään sijoittuvassa jaksossa, mutta eipä niitä sovi vähätellä Hope Cityyn sijoittuvien jaksojenkaan kohdalla – erityisesti kovanaamojen lännenvetimissä on astetta uskottavampaa realismia kuin monissa myöhemmissä ja totisemmin tehdyissäkin westerneissä.
Juoni jättää sen sijaan toivomisen varaa. Siinä on monia hyviä elementtejä, joista olisi varmasti saanut irti paljon laadukkaampaakin viihdettä, mutta tavoilleen uskollisena DeMille vetää kaiken railakkaasti yli. Juonenkäänteet ovat kaiken mahdollistavia ja Jumalan rakkaus kaiken korjaavaa, eikä todellista sielunkumppania voi löytää ennen kuin vasta tuhannen ja yhden vastoinkäymisen kautta. Välitekstit aiheuttavat tahatonta hymähtelyä, loppuhuipentuman ja erityisesti siihen johtavan tekstiplanssin kruunatessa koko komeuden.
Conrad Nagel on yhtä yksiulotteinen kuin aina, eikä Charles Chaplinin vaimona parhaiten muistettu Mildred Harris pysty juuri parempaan. Dorothy Daltonin hahmossa on eniten särmää ja hän onnistuukin pääosakolmikosta parhaiten. John Davidson siamilaisprinssinä ja Theodore Kosloff äkkipikaisena kovanaamana jäävät tärkeistä roolihahmoistaan huolimatta pelkiksi sivustakatsojiksi. Ensi-iltaversiosta on tilastotietojen mukaan kadonnut noin viidennes.
Tuotanto: Famous Player-Lasky Corp.
Ohjaus: Cecil B. DeMille
Käsikirjoitus: Beulah Marie Dix, Sada Cowan (Leonard Merrickin tarinasta)
Kuvaus: Alvin Wyckoff, Karl Struss
Leikkaus: Anne Bauchens
Puvustus: Clare West
Näyttelijät: Conrad Nagel (Arthur Phelps), Dorothy Dalton (Poll Patchouli), Mildred Harris (Rosa Duchene), Theodore Kosloff (John Roderiguez), John Davidson (prinssi Talat-Noi), Julie Faye (hänen vaimonsa), Clarence Burton (Manuel)