Douglas Fairbanksin uraa tarkasteltaessa tulee pakostakin ajatelleeksi, olisiko tähden kannattanut vuonna 1924 valmistuneen Bagdadin varkaan jälkeen hillitä tahtia tai siirtyä edes hetkeksi toisenlaisten elokuvien pariin, sillä sen verran keskinkertaisia hänen teoksensa kuuluisan fantasiaseikkailun jälkeen olivat. Sen enempää Zorron merkin (1920) jatko-osa Don Q (1925) kuin Musta merirosvokaan (1926) eivät tunnu kuin vanhojen ideoiden kierrättämiseltä, eikä sen parempaa ole tarjolla myöskään El Gauchossa, Fairbanksin toiseksi viimeisessä mykkäelokuvassa vuodelta 1927.
El Gauchon tarina sijoittuu Andeille. Jossain vaikeakulkuisten vuorten keskellä on Ihmeiden kaupunki, köyhien ja rampojen onnen tyyssija, jossa nuori nainen (Eve Southern) toimii ihmeparantajana. Kaupunki on tunnettu myös rikkauksistaan, jotka kiinnostavat niin kenraali Ruizia (Gustav von Seyffertitz) kuin El Gauchoakin (Fairbanks). Kumpi häikäilemättömistä roistoista vie kullan ja kumpi jää nuolemaan näppejään vai onnistuuko Ihmeiden kaupungin jumalallisuus muuttamaan maallista mammonaa haluavat rosvojoukot kunnon kansalaisiksi?
El Gauchossa on edellisiin elokuviin verrattuna muutama poikkeus, joista ensimmäinen on nähtävissä jo alkuteksteissä. Tällä kertaa ohjaajan tuolilla ei istukaan Fred Niblon, Allan Dwanin tai Raoul Walshin kaltaista toimintaohjaajaa, vaan Fairbanks on kiinnittänyt työhön komedioilla kannuksensa hankkineen F. Richard Jonesin. Itselleni jää kuitenkin epäselväksi, onko tuottajana toimineen tähden ollut tarkoitus vähentää tuotantokustannuksia vai yrittää Jonesin avulla tuoda elokuvaan aiempaa enemmän komiikkaa, sen verran vähän El Gaucho eroaa Fairbanksin aiempien teosten peruselementeistä.
Toinen muutos liittyy Fairbanksin hahmoon, joka on ottanut askeleen renttumaisempaan suuntaan. Tähti ei ole tällä kertaa hyveellinen, suu virneessä maailmaa valloittava seikkailija, vaan kaksin käsin juopotteleva ketjupolttaja, joka ei epäröi käyttää bolaansa ja lyhyttä miekkaansa silloin kun tarve vaatii. El Gauchon hahmolle ei löydy maanpäällistä haastajaa, joten ainoa jolle hän voi nöyrtyä, on itse Jumala. Niin lopulta käykin.
Tässä kohtaa Fairbanksin käsikirjoittama elokuva syöksyy sivuraiteelle. Toiminnantäyteinen ja vauhdikas tarina alkaa pian puolen välin jälkeen tutkailla päähenkilön suhdetta uskontoon ja ihmetekoihin tavalla, mitä on tottunut näkemään ennemmin Cecil B. DeMillen elokuvissa. Fairbanksin uskontunnustus huipentuu hyveellisen elämän ja kymmenen käskyn kunnioittamisen painottamiseen niin kornisti, että se vaikuttaa jo laskelmoidulta. Ristiriitaisen vastaanoton saanutta elokuvaa arvosteltiin rankasti juuri uskonnollisen paatoksen vuoksi. Elokuvahistorioitsija Richard Schickel ihmetteli puolestaan myöhemmin, mitä ihmettä Fairbanks on mahtanut ajatella El Gauchoa tehdessään? Samaa ihmettelen minäkin.
Fairbanksin teos on tuotantoarvoiltaan huippuluokkaa. Kuvaaja Tony Gaudio on tehnyt erinomaista jälkeä ja kamera-ajot, lasiotosten hienovarainen käyttö ja paikoin varsin tummasävyiset valaisuratkaisut ihastuttavat heikosta tarinasta huolimatta. Carl Oscar Borgin johtama lavastusryhmä (mukana myös Harry Oliver) on onnistunut tehtävässään hienosti, eikä Fairbanksin hovipuvustaja Paul Burnsinkaan kätten jälkeä käy moittiminen. Nykykatsojien kannalta on erityisen harmittavaa, ettei sen enempää alun Technicolor-jaksoa kuin sävytettyä alkuperäisnegatiiviakaan ole todennäköisesti säilynyt, vaan tänä päivänä on tyydyttävä mustavalkoiseen versioon.
Muiden Fairbanksin elokuvien tavoin myös El Gauchon keskeisimmät roolit on varattu nimekkäille näyttelijöille. 1920-luvun suvereeni kenraalien ja kierojen sotapäälliköiden esittäjä Gustav von Seyffertitz on elementissään Ruizin roolissa ja hänen työskentelyään olisi ihaillut kauemminkin. Kolmessa muskettisoturissa (1921) ja Notre Damen kellonsoittajassa (1923) edukseen esiintynyt Nigel de Brulier kantaa uskonnollisen Padren kaapua hienostuneesti saaden oivaa tukea ihmeparantajaa esittävältä Eve Southernilta. Fairbanksin renttumaisen ja seksuaalisesti latautuneen hahmon rinnalle kiinnitetty 17-vuotias Lupe Velez on silkkaa tulta, tappuraa ja erotiikkaa, josta tekijät ottavat kaiken mahdollisen irti. Tällä kertaa Fairbanksin ei tarvitse kärsiä vastanäyttelijänsä värittömyydestä.
El Gaucho on elokuva, josta haluaisi pitää huomattavasti enemmän, mutta joka monista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta epäonnistuu varsinkin tarinan osalta. Uskonnollisuuden hienovarainen käsitteleminen ja kristillisten arvojen korostamisen tärkeys eivät ole koskaan valkokankaalle helposti siirrettäviä teemoja, ja aivan liian usein näissä tarinoissa sorrutaankin alleviivaukseen ja paatokseen. Niin myös tälläkin kertaa ja niinpä El Gaucho onkin omissa papereissani Fairbanksin heikoin seikkailuelokuva.
Tuotanto: Elton Corporation
Ohjaus: F. Richard Jones
Käsikirjoitus: Elton Thomas (pseudonyymi Douglas Fairbanksille)
Kuvaus: Tony Gaudio
Lavastus: Carl Oscar Borg
Leikkaus: William Nolan
Musiikki: Arthur Kay
Puvustus: Paul Burns
Välitekstit: Joseph B. Harris
Näyttelijät: Douglas Fairbanks (El Gaucho), Lupe Velez (vuorten tyttö), Eve Southern (ihmeparantaja), Geraine Greear (ihmeparantaja lapsena), Gustav von Seyffertitz (Ruiz), Nigel De Brulier (Padre), Albert MacQuarrie (mustan surman uhri), Mary Pickford (Neitsyt Maria)