JUUTALAINEN
Mitä oli F. W. Murnau ennen Nosferatua (1922), mitä Mauritz Stiller ennen klassikkoaan Laulu tulipunaisesta kukasta (1919)? Oliko Yasujiro Ozun tyyli aina yhtä minimalistinen, entä kuinka hyvin Alfred Hitchcock hallitsi elokuvakielen mykkäkaudella? Vielä muutama vuosikymmen sitten monet tällaisista kysymyksistä jäivät vaille vastausta, mutta tänä päivänä arkistolöydöt ja niiden kautta tulevat erilaiset julkaisut ovat poistaneet hämärtävää huntua onnistuneesti mykkäelokuvien yltä.
Ewald André Dupont aloitti elokuvauransa jo vuonna 1918, mutta varsinaiseen maailmanmaineeseen hän nousi vuonna 1925 valmistuneen Varieteen myötä. Teknisesti loistelias trapetsitaiteilijoiden välinen triangelidraama on jäänyt elämään elokuvahistoriaan Dupontin napakymppinä, joka on peittänyt alleen kaikki muut hänen ohjaustyönsä – erityisen pahaan pimentoon on jäänyt Varieteeta edeltänyt aika, josta ei ole toistaiseksi ollut saatavana ainoatakaan elokuvaa kotikatsojien ihailtavaksi. Tilanne korjautui hieman tänä vuonna, kun Dupontin vuonna 1923 ohjaama Juutalainen julkaistiin Atlantin molemmin puolin.
1800-luvulle sijoittuva elokuva on väkevä kertomus pienessä juutalaiskylässä asuvasta nuorukaisesta (Ernst Deutsch), joka ihastuu vierailevan teatteriseurueen näytökseen ja haluaa itsekin estradeille. Hänen isänsä, kylän iäkäs johtaja (Avrom Morewski) ei aio moista sallia, vaan lukitsee pojan kotiin. Poika karkaa, mikä johtaa hänen ja isänsä välien täydelliseen rikkoutumiseen.
Juutalaisen tarina on pintapuolisesti tarkasteltuna hyvin yksinkertainen ja tuttu ja verrattavissa vaikkapa Alan Croslandin huomattavasti tunnetumpaan Jazzlaulajaan (1927). Siitä huolimatta se on toimiva kertomus uhrautumisesta, ylpeydestä ja anteeksiannosta sekä samalla myös omien haaveiden täyttämisestä (poika) ja niistä luopumisesta (isä). Elämän eteen heittämät vaikeudet on tuotu esille uskottavasti ja liioittelematta ja vaikka loppu onkin hyvin ennalta-arvattava, sopii sekin tarinaan kuin nakutettu. Ainoa merkittävä kritisoimisen aihe liittyy kerrontaan. Dupont innostuu liiaksi korostamaan elokuvan dramaattisuutta ja kun tarinan kuljetus takkuaa, kokonaisuus muuttuu hidastempoisuuden myötä raskaaksi ja väsyttäväksi.
Elokuva on visuaalisesti rikas. Huolimatta siitä, että Varieteen kaltaiset kameraleikit ovat vielä kahden vuoden päässä, osoittaa Juutalainen Dupontin hallinneen tämän puolen jo suvereenisti. Juutalaisgheton sisätilojen kuvarajaukset ovat yhtä ahtaita kuin huonosti valaistut asunnotkin, kun taas Wienissä hallitsevat tila-avaruus ja tuhlailevan pikkutarkka lavastus hyvin tehtyine pukuineen. Vaikuttavimmat kohtaukset koetaan kuitenkin luonnon keskellä, jossa Dupont ja kuvaajana toiminut Theodor Sparkuhl antavat taitonsa näkyä toden teolla.
Paul Wegenerin ja Carl Boesen Golemissa (1920) rabbin kieroilevaa apulaista esittänyt Ernst Deutsch ja monissa saksalaistuotannoissa esiintynyt Henny Porten ovat hyvä kaksikko ja kun jälkimmäisen hahmo pudottautuu kuvasta pois, astuu hänen tilalleen yhtä vakuuttava Margarete Schlegel. Muista näyttelijöistä jää parhaiten mieleen teatterinjohtaja Laubea näyttelevä Hermann Vallentin.
Tuotanto: Comedia-Film GmbH
Ohjaus: E. A. Dupont
Käsikirjoitus: Paul Reno (Heinrich Lauben muistelmista)
Kuvaus: Theodor Sparkuhl
Lavastus: Alfred Junge, Kurt Kahle
Puvustus: Ali Hubert
Näyttelijät: Avrom Morewski (rabbi Meyer), Grete Berger (hänen vaimonsa), Ernst Deutsch (Baruch, heidän poikansa), Fritz Richard (Nathan), Margarete Schlegel (Esther, hänen tyttärensä), Robert Garrison (Ruben Pick), Henny Porten (herttuatar Elisabeth)