GÖSTA BERLINGIN TARU
Kun Victor Sjöström lähti alkuvuodesta 1923 Hollywoodiin, ehtivät kriittisimmät arvostelijat jo ennustaa ruotsalaisen elokuvan lamautuvan. Moisesta vähättelystä suivaantunut Mauritz Stiller päätti näyttää epäilijöille, että hänelläkin oli kylliksi taitoa pitää taso edelleen korkeana. Seuraavaksi filmausaiheekseen Stiller valitsi kunnianhimoisesti Selma Lagerlöfin suurta suosiota nauttineen romaanin Gösta Berlingin taru (1891). Samannimisestä elokuvasta muodostuikin paitsi yksi Stillerin uran suurista teoksista, myös läpimurto vasta 19-vuotiaalle Greta Garbolle.
Gösta Berling on alkoholin kiroihin ajautunut ja sitä myötä virastaan poispotkittu pappi, joka on monen mutkan kautta päätynyt suureen Ekebyn kartanoon kavaljeeriksi. Hänen elämänsä rikkaan kartanon palkollisena on melkoista seikkailua: oivana seuramiehenä Gösta on taattu vieras juhlissa ja juomingeissa, eikä komeasta ulkonäöstä ja hyvistä käytöstavoista ole puolestaan haittaa paikallisten nuorikkojen parissa. Mutta sisimmältään Gösta on jotain aivan muuta: usein itsesääliin ajautuva, sisältä kuollut hurmuri, joka etsii elämäänsä todellista rakkautta.
Lagerlöfin romaanin filmaaminen olisi haaste kenelle tahansa, mutta Stiller on suoriutunut urakasta kiitettävästi - joskin alkuperäisteoksen ystäville elokuvaversio voi osoittautua pettymykseksi. Sinne tänne rönsyilevää tarinaa ei ole yritettykään siirtää valkokankaalle sellaisenaan, vaan ohjaaja sekä toisena käsikirjoittajana toiminut Ragnar Hyltén-Cavallius ovat karsineet niin juonta kuin hahmoja paikoin rankallakin kädellä. Toiminta keskittyy pääasiassa Göstan ympärille, jonka seurauksena suuri osa romaanin rikkaasta ja mielenkiintoisesta henkilöstöstä jää joko tyystin syrjään tai ohitetaan vähäisillä sivuhuomautuksilla. Monet aikalaiskriitikot arvostelivatkin Stillerin ratkaisuja, mutta näin vuosikymmenten jälkeen huomaa ohjaajan olleen oikeassa. Hieman liian tavanomaisesta ja tylsähköstä lopusta huolimatta elokuvaversio toimii moitteetta eikä tarinaan jää mitään lisättävää – itse asiassa lisämateriaali saattaisi pahimmassa tapauksessa vain sekoittaa kokonaisuutta sekä paisuttaa entisestäänkin pitkää (3 tuntia) elokuvaa liiaksi.
Svensk Filmindustri ei säästellyt kuluissa ja Gösta Berlingin taru onkin täynnä visuaalista loistokkuutta. Lagerlöfin romaanin tunnelma on saavutettu erinomaisesti Stillerin ohjatessa varmaotteisesti niin suuria toimintakohtauksia kuin intiimiä draamaakin. Stillerin ansioksi voi laskea senkin, etteivät tarinan keskeiset hahmot huku suurista puitteistaan huolimatta ympäristöönsä, vaan heidän kohtalonsa ja tarinansa pysyvät etusijalla koko ajan. Ja kuten Stillerin suurelokuvissa usein on tapana, sisältää Gösta Berlingin tarukin monia mieleenpainuvia kohtauksia ja väkevästi toteutettuja jaksoja. Kuuluisin näistä on ehdottomasti viimeisenä kuvattu Ekebyn kartanon suuri palo, josta on vuosikymmenten saatossa muodostunut vertauskuvalliset jäähyväiset ruotsalaisen elokuvan kulta-ajalle.
Nimiosaan kiinnitetty Lars Hanson esittää roolinsa valtavalla antaumuksella. Hansonin ote hahmoonsa ei horju missään vaiheessa ja Gösta Berlingiä voikin pitää tämän maansa suuriin elokuvatähtiin lukeutuneen näyttelijän parhaimmistoon lukeutuvana roolina. Erittäin hyvin onnistuu myös Garbo, varsinkin kun tietää, ettei neitokainen ollut näytellyt aiemmin kuin muutamassa lyhyessä mainos- ja elokuvapätkässä. Garbon ensimmäiset kohtaukset eivät tarjoa vielä mitään mullistavaa, mutta taitavana ja erittäin vaativana ohjaajana Stiller piiskaa suojattinsa elokuvan edetessä huimaan vireeseen. Harvan elokuvatähden ensimmäinen merkittävä rooli on yhtä vakuuttava kuin Garbolla.
Gösta Berlingin taru merkitsi päätöstä myös Stillerin Ruotsin uralle. Yhdessä Garbon kanssa hän suuntasi Berliiniin, jossa Garbo näytteli roolin G. W. Pabstin elokuvassa Iloton katu (1925). Saksasta heidän matkansa jatkui Hollywoodiin, jonne Hansonkin saapui muutamaa vuotta myöhemmin. Loppu onkin historiaa: Garbosta sukeutui yksi elokuvataivaan suurimmista tähdistä, kun taas Stiller palasi muutaman vuoden jälkeen takaisin kotiin ilman, että yksikään hänen Hollywoodissa ohjaamistaan elokuvista olisi päätynyt ensi-iltaan hänen haluamanaan versiona.
Päivitys 2025
Gösta Berlingin tarun alkuperäinen kesto vaihteli 218 minuutista 243 minuuttiin, esitysnopeuden ollessa 18 fps. Koska alkuperäiset kopiot tuhoutuivat Svensk Filmindustrin tulipalossa vuonna 1941, eri versioiden kestot ovat sittemmin vaihdelleet. Ensimmäinen restaurointi valmistui vuonna 1954. Kotikeräilijän ulottuville elokuva saapui aikapäiviä sitten, ensin videokasetilla (kesto 92 min., välitekstit esitetty alateksteinä) sitten dvd:llä (183 min.). Tämä vertailu on tehty jälkimmäiseen peilaten.
Restaurointisuunnitelma sai alkunsa huomiosta, jonka mukaan elokuva on alkujaan ollut värisävytetty. Tämä tapahtui vuoden 2015 tienoilla, mutta julkisuudessa huhut uudelleenrestauroinnista alkoivat liikkua joskus pandemian aikoihin. Työ valmistui vuonna 2022 Svensk Filminstitutetin toimesta. Lähdemateriaaleina käytettiin heidän oman kopionsa lisäksi Cinemateca portuguesan, Gosfilmofondin, Deutsche Kinemathekin ja La Cinématheque françaisen materiaaleja. Saksalainen ja ranskalainen versio toimi leikkauksen ja värisävytyksen pohjina. Alva Lundinin suunnittelemista alkuperäisistä väliteksteistä on säilynyt vain kolme kappaletta, mutta niiden, sekä vuonna 1924 ilmestyneen lehti-artikkelin avulla pystyttiin luomaan uudet, 1920-luvulla esityksessä olleen version kaltaiset välitekstiplanssit. Tekstit itsessään saatiin viranomaisten arkistosta.
Vaikka elokuvan kesto on parikymmentä minuuttia pidempi kuin entinen kotivideojulkaisu, ei siinä ole uutta materiaalia juuri nimeksikään. Selkeimmät erot ovat pyörimisnopeudessa ja välitekstien tyylissä: siinä missä vanhat olivat lyhyitä ja informaatioltaan niukkoja, ovat uudet tekstit paikka paikoin huomattavasti pidempiä ja elokuvan tyyliin sopivan runollisia. Joissain kohtauksissa uudet tekstit paljastavat enemmän kuin vanhat, jolloin ne myös selventävät elokuvan hahmojen välisiä suhteita paremmin kuin ennen.
Yhtään täysin uutta jaksoa ei elokuvassa ole. Elisabethin ja hänen miehensä Henrikin saapumisjaksossa on hieman enemmän maaseutukuvastoa kuin aiemmin, samoin heidän kunniakseen järjestetyt juhlat kestävät uudessa versiossa kauemmin. Susien hyökkäys on myös hivenen pidempi kuin aikaisemmin ja muutama sekunti on lisätty myös Göstan matkaan öisellä maantiellä. Pääsääntöisesti muutokset koskevat kuitenkin kohtausten viilaamista ja kuvajärjestyksen vähäistä muuntelua. Saapuminen uuteen Ekebyhyn on rajattu eri tavoin kuin ennen, nyt kartanon talolla liehuu Ruotsin lippu, kun aiemmin kuva on rajannut sen ulkopuolelle. Kaksiosainen elokuva on jaettu kymmeneen näytökseen, viisi kumpaakin jaksoa kohden.
Restaurointi on korkealaatuista työtä. Yksityiskohdat tulevat kirkkaasti esiin ja värisävytys on erittäin onnistunutta. Tämän version kun saisi vielä teräväpiirtoformaattiin, jokainen mykkäelokuvaharrastaja olisi tyytyväinen.
Tuotanto: Svensk Filmindustri
Ohjaus: Mauritz Stiller
Käsikirjoitus: Mauritz Stiller, Ragnar Hyltén-Cavallius (Selma Lagerlöfin romaanista)
Kuvaus: Julius Jaenzon
Lavastus: Vilhelm Bryde, Ragnar Brattén, Erik Jerken
Puvustus: Ingrid Günther
Näyttelijät: Lars Hanson (Gösta Berling), Greta Garbo (Elisabeth Dohna), Gerda Lundequist (Margaretha Samzelius), Hilda Forsslund (hänen äitinsä), Otto Elg-Lundberg (majuri Samzelius), Jenny Hasselquist (Marianne Sinclaire), Sixten Malmerfelt (Melchior Sinclaire), Sven Scholander (Sintram)
Kesto: 218-243 min. (1924 versio) / 204 min. (2022 versio)
Ensi-ilta: 10.3.1924 (1. osa), 17.3.1924 (2. osa) / 9.3.1924 (1. osa), 24.3.1924 (2. osa)