ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Kaukaiset maat ja niiden oudot, kiehtovat kulttuurit tekivät nuoreen Fritz Langiin lähtemättömän vaikutuksen hänen matkustellessaan nuoruudessaan kaukomailla. Tämä näkyi erityisesti Langin mykkäelokuvissa, joissa esiteltiin eksoottisia miljöitä muinaisesta Kiinasta Tulimaahan, Persiaan ja Japaniin. Viimeksi mainittuun Lang kuljetti katsojansa elokuvassa Harakiri (1919). Elokuva pohjautuu löyhästi John Luther Longin kirjoittamaan ja David Belascon dramatisoimaan näytelmään Madame Butterfly (1900), josta Giacomo Puccini sävelsi suositun oopperan neljä vuotta myöhemmin.

O-Take-San (Lil Dagover), nuori ylhäisökaunotar, hylkää uskontonsa ja asemansa buddhalaistemppelin tulevana papittarena rakastuessaan eurooppalaiseen Olafiin (Niels Prien). He menevät naimisiin, mutta pian kuherruskuukauden päätyttyä Olafin on matkustettava takaisin kotimaahansa. Hän lupaa palata takaisin, mutta vuodet kuluvat eikä Olafista kuulu sanaakaan. Siitä huolimatta O-Take-San jaksaa rientää aamuisin rannalle katsomaan, josko hänen miehensä laiva saapuisi satamaan.

Vuosikymmeniä kateissa ollut, vuonna 1987 Hollannin elokuva-arkistosta Amsterdamista löytynyt Harakiri on etukäteen ajateltuna erittäin kiinnostava teos. Jo pelkästään Langin mukana olo riittää nostamaan ennakko-odotukset korkealle, eivätkä upean näköiset still-kuvat ainakaan vähennä niitä. Siksi onkin erittäin harmillista, ettei Harakiri onnistu saavuttamaan odotettua tasoa kuin satunnaisesti.

Visuaalisesti häikäisevä ja kekseliäs, puvustukseltaan kaunis ja studiomaisuudestaan huolimatta uskottava kuvaus vanhasta Japanista on muilta osiltaan turhan kepeä. Korea ulkokuori ei pysty täyttämään tyhjää sisusta, jossa hahmot käyskentelevät kuvasta toiseen vailla tunnetta. Traagisen rakkaustarinan suomaa valtavaa potentiaalia ei käytetä hyväksi kuin murto-osa: kuvat rannalla turhaan Olofia odottavasta O-Take-Sanista ovat unohtumattomia, mutta se ei yksinkertaisesti riitä. Uskon, että muutaman elokuvan ohjattuaan Lang olisi pystynyt huomattavasti parempaan suoritukseen.

Näyttelijävalinnat ovat tuntuneet tuolloin varmasti oikeilta, mutta useampia Langin elokuvia nähneenä on todettava, ettei Langin vakionäyttelijä Georg John sen enempää kuin aina ihastuttava Lil Dagoverkaan ole oikeassa ympäristössä. He ovat huonoja valintoja rooleihinsa, joihin olisi pitänyt valita eksoottisemman näköisiä näyttelijöitä. Tämän lisäksi heidän hahmoistaan puuttuu sielukkuus, mitä ei tosin erota muistakaan henkilöistä. Jos joku on nostettava heikkotasoisesta ryhmästä muiden yläpuolelle, menköön kunnia Meinhart Maurille, jonka prinssi Matahari on ainakin ulkoisesti uskottavan oloinen.

Harakiri on kokonaisuutena heikko elokuva, mutta visuaalisesti niin näyttävä, että mikäli mahdollisuus sen näkemiseen isolta kankaalta tulee, on tilaisuus viisainta käyttää hyödyksi. Elokuva on mahdollista ostaa myöhemmin tänä vuonna myös omaan kokoelmaan, jolloin yhdysvaltalainen Kino julkaisee oman versionsa. Sitä ennen Harakiriin voi tutustua vaikkapa Internet Archivessa, vaikkakin sen versio on hyvin heikkolaatuinen. Mainittakoon vielä, että Mary Pickford näytteli nimiosan amerikkalaisessa filmatisoinnissa Madame Butterfly neljä vuotta aiemmin.

HARAKIRI, 1919 Saksa

Tuotanto: Decla-Bioscop AG Ohjaus: Fritz Lang Käsikirjoitus: Max Jungk (John Luther Longin kirjoittaman ja David Belascon dramatisoiman näytelmän pohjalta) Kuvaus: Max Fassbender Lavastus: Heinrich Umlauff
Näyttelijät: Lil Dagover (O-Take-San), Niels Prien (Olaf J. Anderson), Georg John (buddhalainen munkki), Paul Biensfeldt (Daimyo Tokuyawa), Meinhart Maur (prinssi Matahari), Rudolf Lettinger (Karan), Kaete Juster (Hanake), Erner Huebsch (Kin-Be-Araki), Herta Heden (Eva), Loni Nest (lapsi)