TYTTÖ JA HATTURASIA
Hatturasia
En pidä ilmiöistä enkä liioitellusta kategorisoinnista, koska ne sulkevat lähes poikkeuksetta ulkopuolelleen valtavasti muita huomion ansaitsevia tekijöitä. Elokuvien kohdalla tämä tarkoittaa vaikkapa neuvostoliittolaista mykkäelokuvaa, jota perinteisesti tarkastellaan neljän suuren ohjaajan – Eisensteinin Pudovkinin, Dovženkon ja Vertovin – teosten kautta. En kiellä, etteivätkö nämä mestarit olisi palstamillimetrejään ansainneet, mutta eihän niiden pitäisi poistaa kiinnostusta muuhun maassa tehtyyn elokuvaan.
Lev Kulešovin elokuvakoulussa opiskellut Boris Barnet aloitti uransa näyttelijänä, mutta saavutti suurimmat menestyksensä kameran toisella puolen. Hänen ensimmäinen itsenäinen ohjaustyönsä, vuonna 1927 valmistunut Tyttö ja hatturasia, kertoo isoisänsä kanssa asuvasta Natašasta (Anna Sten), joka tapaa Moskovan matkallaan asuntoa etsivän Iljan (Ivan Koval-Samborski). Hyväsydäminen Nataša haluaa auttaa nuorukaista ja tarjoaa tälle tekaistua avioliittoa asunnon saamista varten. Pian Ilja alkaa epäillä liiton moraalista puolta, kun Natasha voittaa arpajaisissa sievoisen summan rahaa.
Pordenonessa taannoin näkemäni Protazanov-sarja herätti kiinnostukseni neuvostoliittolaista mykkäkomediaa kohtaan. Harmi vain, että niiden saatavuus on ainakin tällä hetkellä melko huono, sillä esimerkiksi Tyttö ja hatturasia on kaikin puolin vahva kokonaisuus. Siinä sulautuvat onnistuneesti sekä neuvostoliittolainen elämänmeno että amerikkalainen slapstick, ja kun tämän höystää ripauksella romantiikkaa, on käsissä varsin sympaattinen ja ihastuttava elokuva. Porvariston kuvaus on hyvin tutunomaista, joskin arpajaisvoiton mukaan liittämisen myötä esiin nouseva ahneus turhan korostettua. Se ei yllätä, onhan tämän ja edellisvuonna valmistuneen Protazanov-komedian Räätäli Toržokista takana sama käsikirjoittaja, Valentin Turkin.
Silmät ovat vanhan sanonnan mukaan sielun peili, mutta Barnetin elokuvassa myös jalat ovat yhtä tärkeät: ne ovat keskeisessä osassa Natašan ja Iljan tapaamisessa, toisinaan niitä hierotaan hermostuneesti, toisinaan ne suorastaan villiintyvät ilosta, eikä pientä flirttailuakaan tehdä ilman jalkojen hyötykäyttöä. Niiden lisäksi Barnet kuvaa runsaasti myös kasvoja ja kenties siksi elokuvan muistettavimmat hahmot ovatkin persoonallisesti ilmeilevän Anna Stenin Nataša, eksentrisen hattumyyjän mies Nikolai (Pavel Pol) sekä hattumyyjä itse, Iivana Julmassa (1944-1946) pirullisen Jefrosinjan roolin unohtumattomasti näytellyt Serafima Birman.
Tyttö ja hatturasia ei ole tekniseltä toteutukseltaan yhtä haastava ja näyttävä kuin tunnetuimmat neuvostoelokuvat, mutta ei sen tarvitsekaan, sillä tässä tapauksessa kaikenlainen ylimääräinen kokeilevuus olisi turhaa. Yksinkertainen, miljööseen ja hahmoihin keskittyvä tarina toimii parhaiten tällä tavalla. Ehkä tämä on kuitenkin yksi syy, miksi elokuva on niin tuntematon länsimaissa? Tämä on valitettavaa, sillä kyseessä on tasapainoinen teos ja samalla kiinnostava katsaus neuvostoelokuvaa hallitsevien suurtuotantojen tuolle puolen. KAVI:n erikoistutkija Antti Alanen tietää lisäksi kertoa elokuvan olevan niin epäpoliittinen, ”että politrukkikriitikot arvostelivat sitä liiallisesta tasapuolisuudesta”.
Tuotanto: Mezrabpom-Rus
Ohjaus: Boris Barnet
Käsikirjoitus: Valentin Turkin, Vadim Šeršenevitš
Kuvaus: Boris Frantsisson, Boris Filshin
Lavastus: Sergei Kozlovski
Näyttelijät: Anna Sten (Nataša), Vladimir Mikhailov (hänen isoisänsä), Vladimir Fogel (Fogelev, rautatieaseman lipunmyyjä), Ivan Koval-Samborski (Ilja Snegirjev), Serafima Birman (Madam Irèn), Pavel Pol (Nikolai Matveitš), Eva Miljutina (Marfusha)