HILJAINEN TALO
Mitä enemmän mykkäelokuvia katson, sitä vähemmän tunnun löytävän niistä enää entuudestaan tuntemattomia mestariteoksia. Jos totta puhutaan, yhä useampi elokuva hukkuu keskinkertaisuuden massaan ja aivan liian harva nimike herättää innostuksen katsoa sitä tarkemmin ja löytää siitä niitä ilon aiheita, jotka ovat aikoinaan sytyttäneet intohimoni kyseistä elokuvallista ajanjaksoa kohtaan. Onneksi näin kuitenkin toisinaan vielä käy, sillä muuten koko homman voisi lopettaa – eihän kukaan jaksa innostua asioista, joissa ei ole huippuja, saati aallonpohjiakaan.
Islantilaissyntyisen, mutta Tanskassa suurimman osan elämästään asuneen Guðmundur Kambanin ohjaama ja käsikirjoittama Hiljainen talo nousee tämän harmaan massan yläpuolelle elokuvana, josta ei ole liiemmin puhuttu. Ehkä pitäisi, sillä kyseessä on kaikin puolin hallittu draama, jossa on samankaltaista elämän perusperiaatteiden käsittelyä kuin vaikkapa Carl Th. Dreyerin komediassa Kunnioita vaimoasi (1925). Toki useimmat Kambanin kirjoittamat juonenkäänteet on sittemmin käsitelty myöhemmissä tuotannoissa, mutta jos tämän kokee esteeksi elokuvasta nauttimiselle, eikö silloin sovi jättää lähes kaikki mykkäelokuvat arkistoon pölyttymään?
Hiljainen talo alkaa kohtauksella, jossa iäkäs Richard Torp (Gunnar Tolnæs) saapuu muukalaisena entiseen kotiinsa. Hän istahtaa aulassa olevaan tuoliin ja alkaa muistella avioliittoaan Elisabethin (Hanna Ralph) kanssa. Yö kuluu muistellessa ja kun talon nukkumassa olleet asukkaat heräävät, he löytävät Richardin tuolistaan.
Reilun puolentoista tunnin mittainen elokuva ei tarjoa erikoisuuksia eikä yritä luoda mitään uutta, mutta on silti omassa lajityypissään vahva teos. Siinä ei ole teennäistä draamaa eikä puhki kulutettuja romanttisia kliseitä, vaan aivan tavallisia elämässä ja parisuhteissa tapahtuvia käänteitä: rakastumisia, eroja, iloa ja katkeruutta. Sen roolihahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja pääosanesittäjien työskentely kaikessa vähäeleisyydessään ihailtavaa – Tolnæs on todistanut taitonsa tosin monta kertaa aiemmin, mutta Ralph yllättää, etenkin kun mielessä välähtelee amatsonikuningattaren rooli Fritz Langin monumentaalisessa Niebelungen laulussa (1924). Hiljainen talo jäi Ralphin ainoaksi Tanskassa tekemäksi elokuvaksi.
Elokuvan merkittävimpänä kauneusvirheenä mainitsen maskeerauksen, vaikka se ei kovin paljon eroakaan ajan tyylistä ja ratkaisuista. En vain haluaisi nähdä vanhenemisen tarkoittavan pelkkää harmaata peruukkia tai värjättyä hiussuortuvaa, olisi ollut vähintäänkin suotavaa taiteilla näyttelijöiden kasvoille edes muutamia uurteita. Tiedän, ettei asia ollut ainoastaan tanskalaisten ongelma, vaan moinen käytäntö oli tuttua useimmissa elokuvamaissa. Siitä huolimatta se on ratkaisuna halpa ja liiankin yksinkertainen.
Hiljainen talo oli Kambanin toinen ja samalla viimeinen ohjaustyö. Tämä on harmillista, sillä hän on selvästikin ottanut opikseen Hadda Paddan (1924) virheistä, saaden tällä kertaa draamansa toimimaan odotetulla tavalla. Tanskan vastarintaliikkeen edustajat murhasivat natsikytköksistä syytetyn Kambanin kööpenhaminalaisessa kahvilassa toukokuussa 1945.
Tuotanto: Nordisk Films Kompagni, Edda Films
Ohjaus: Guðmundur Kamban
Käsikirjoitus: Guðmundur Kamban
Kuvaus: Louis Larsen
Lavastus: Carlo Jacobsen
Näyttelijät: Gunnar Tolnæs (Richard Thorp), Hanna Ralph (Elisabeth), Agnete Kamban (Marie), Mathilde Nielsen (Thora), Anton de Verdier (pääkonsuli Falck), Beatrice Bonnesen (Gerda)
Kesto: 97 min.
Ensi-ilta: 9.10.1926 / 29.11.1926
Kuvakaappaukset ja elokuva: Hiljainen talo