THE IDOL DANCER
Kun D. W. Griffith lähti työryhmänsä kanssa Bahamalle kuvaamaan elokuvia vuonna 1919, hänellä oli tavoitteenaan luoda muutamia pienen budjetin eksoottisia melodraamoja. Griffith laski, että näillä elokuvilla hän saattaisi saada paremmin voittoa kuin suurilla spektaakkeleilla, jotka tulivat vuosi vuodelta kalliimmiksi valmistaa. Toisin kuitenkin kävi, sillä niin yleisö, kriitikot kuin nykypäivänä elokuvahistorioitsijatkin pitävät näitä Bahamalla tehtyjä elokuvia ohjaajansa heikoimpina teoksina. Itse olen sitä mieltä, että Meren vankeina (1920) on aivan kelvollinen teos, mutta sitä edeltävä The Idol Dancer on vielä heikompi, kuin mitä uskalsin odottaa.
The Idol Dancer kertoo pienen Rainbow Beachin elämästä. Franklyn Blythe (George MacQuarrie) on saaren tiukkaotteinen pastori, joka yrittää tuoda sivistystä ja uskontoa alueen asukkaiden keskuuteen. Kaikki eivät pidä kiihkomielisen Blythen neuvoista, kaikkein vähiten kuumaverinen tanssijatar Mary (Clarine Seymour) ja alituiseen giniä naukkaileva ja rantoja samoileva Dan (Richard Barthelmess). Heikkosydämisen sisarenpojan (Creighton Hale) saapuminen Rainbow Beachille tuo hetken iloa pastori Blythen elämään, mutta kauhukseen hän huomaa, että tämä ihastuu Maryyn. Lisäsotkua tapahtumiin tuovat saaren toisella puolella majaansa pitävät roistot, jotka päättävät kaapata Maryn leiriinsä.
Jälkiviisastelu on aina helppoa, mutta siitä huolimatta ihmetyttää, kuinka Griffithin tasoisen ohjaajan ammattiylpeys on sallinut hänen julkaista The Idol Dancerin kaltaisen mitättömyyden. Kyseessä on kaikin puolin heikko teos, jonka tarina ei ole millään muotoa kiinnostava (vaikuttaa tosin siltä, että tarinaa on rakennettu sitä mukaa kun kuvaukset ovat edenneet) ja hahmotkin ovat mitä pahimpia stereotyyppejä - keskeisin mustaihoinen roistokin on valkoihoisen esittämä. Bahaman ja sen asukkaita ei hyödynnetä kuin muutaman korean maisemakuvan verran ja ainoa eksotiikka mitä elokuvasta löytyy, on Seymourin muutamat kepeät tanssinäytökset, eivätkä ne paljoa pelasta.
Näyttelijöille The Idol Dancerin kaltaiset teokset ovat varmastikin mitä pirullisimpia työstää. Mitähän on Richard Barthelmessin kaltaisen laatunäyttelijän mielessä pyörinyt elokuvaa tehdessään, sen verran ohut ja teennäinen hänen esittämänsä hahmo on. Clarine Seymourin, 1920-luvun flapper-tyttöjen selkeän edeltäjän näyttelemistä on kehuttu useasti sekä tuotu esille, kuinka hieno tulevaisuus hänellä olisikaan saattanut olla, ellei hän olisi kuollut yllättäen pian tämän elokuvan valmistumisen jälkeen. En kuitenkaan usko että Griffithin alaisuudessa hän olisi noussut keskivertoa korkeammalle, sillä ohjaajan kyky hioa aloittelijoista taitavia näyttelijöitä ei ollut enää edellisen vuosikymmenen kaltaista. Ryhmän positiivisin yllättäjä on Creighton Hale, jolle Griffith on tällä kertaa kirjoittanut jotain muutakin kuin ympäriinsä juoksentelevan koomisen hahmon.
The Idol Dancer on Griffithin pitkistä teoksista heikoin, jopa huonompi kuin edellisvuonna valmistuneet Scarlet Days ja The Greatest Question. Tämän elokuvan kohdalla kriitikotkin ovat olleet oikeassa, sillä The Idol Danceriin ei todellakaan kannata tuhlata aikaansa, sen verran vahva kandidaatti tämä Bahamalle sijoittuva eksoottinen kummajainen on huonoimman kokoillan mykkäelokuvan kyseenalaista kunniaa jaettaessa.
Tuotanto: D. W. Griffith Productions
Ohjaus: D. W. Griffith
Käsikirjoitus: Stanner E. V. Taylor (Gordon Ray Youngin romaanista)
Kuvaus: G. W. Bitzer, Paul H. Allen
Leikkaus: James Smith
Näyttelijät: Richard Barthlemess (Dan McGuire), Clarine Saymour (Mary), Creighton Hale (Walter Kincaid), George MacQuarrie (pastori Franklyn Blythe), Kate Bruce (rva Blythe), Thomas Carr (Thomas Blythe), Porter Strong (pastori Peter), Walter James (päällikkö Wando), Herbert Sutch (Old Thomas)