ILOINEN LESKI
Vaikka Stroheimin ja M-G-M:n välit olivatkin kiristyneet äärimmilleen Ahneuden (1925) tekoon liittyvien erimielisyyksien vuoksi, päätettiin yhteistyötä kuitenkin jatkaa vielä sopimuksen velvoittaman toisen elokuvan verran. Stroheim oli valinnut aiheeksi Franz Lehárin operetin Die Lustige Witwe (1905), joka hänellä oli ollut aikeena filmata jo ennen edellistä elokuvaansa. Ohjaajan oikutteluista viisastunut studio näytti aiheelle vihreää valoa, tosin sillä ehdolla, että sillä oli täydellinen päätäntävalta niin kuvausten aikana kuin valmiin elokuvankin suhteen. Ahneuden kohtalon myötä Stroheim katsoi parhaimmaksi alistua studion tahtoon ja toimia tuotannonjohdon mielen mukaisesti – jälkeenpäin Stroheim tosin väitti jopa häpeävänsä elokuvaansa Iloinen leski, vaikka se osoittautuikin hänen uransa suurimmaksi menestykseksi.
Iloisen lesken tapahtumat sijoittuvat Monteblancon kuningaskuntaan. Sen päähenkilöinä ovat kaksi luonteeltaan täysin erilaista prinssiä, pahanilkinen ja laskelmoiva Mirko (Roy D'Arcy) sekä sosiaalinen ja erittäin pidetty Danilo (John Gilbert). Ollessaan sotilasryhmänsä kanssa matkalla vuoristossa, he päätyvät pieneen kylään, jonne saapuu pian myös ulkomaalainen tanssiryhmä. Ryhmän tähtenä on irlantilaissyntyinen Sally O'Hara (Mae Murray), kaunis tanssijatar, johon molemmat prinsseistä iskevät silmänsä. Prinssi Danilo ja Sally rakastuvat, mutta heidän sosiaalinen eriarvoisuutensa ei suinkaan lupaa hyvää yhteistä tulevaisuutta ajatellen.
"A prince has a duty to his country higher than his duty to himself – or even to the woman he loves."
Mitäpä olisi Stroheimin elokuva ilman tuotannon aikaisia ongelmia ja riitoja? Ohjaaja, joka työskenteli mieluiten vakionäyttelijöidensä kanssa, vastusti studion vaatimusta kiinnittää elokuvaan suuria tähtiä. Eniten hän inhosi diivamaista Murrayta, jonka kanssa Stroheim ottikin kuvausten aikana useasti yhteen – jopa siinä määrin, että ohjaaja sai elokuvan aikana kertaalleen potkutkin, mutta kutsuttiin kuitenkin takaisin muun työryhmän vastustaessa moista menettelyä. Gilbertin kanssa ohjaaja tuli ensi vaikeuksien kanssa paremmin toimeen, joskaan ei arvostanut tätä näyttelijänä juuri lainkaan. Vaikeuksista huolimatta Iloinen leski saatiin kunniakkaasti valmiiksi ja vaikka kyseessä ei Stroheimin parhaimmistoon lukeutuva elokuva olekaan, on se kokonaisuutena kuitenkin varsin laadukas teos.
Tuotantopuolella ei ole valittamista, sillä suureelliset ja näyttävät lavasteet ovat hyvällä maulla toteutettu eikä koristeellisissa puvuissakaan ole sorruttu ylilyönteihin. Vaikka Iloinen leski muistuttaakin ulkoisesti enemmän M-G-M –tuotantoa kuin Erich von Stroheim –elokuvaa, on siinä ohjaajankin kädenjälki nähtävissä monin paikoin: suuret tanssiaiset, upseerien juomingit sekä kruunajaiset ovat kaikki stroheimilaiseen tyyliin toteutettuja. Kaikkein selkein ohjaajan luomus on Tully Marshallin mieleenpainuvasti tulkitsema jalkafetissinen miljonääri, rampautunut vanhus, joka elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa kuolee silkasta onnesta ja hekumasta häävuoteensa ääreen. Värikkäät sivuosahahmot tuovat sopivasti eloa muuten kovin tavanomaiseen henkilökaartiin.
Elokuvan tarinaa ei sen sijaan ole toteutettu aivan parhaalla mahdollisella tavalla. Stroheimin ja Benjamin Glazerin käsikirjoitus on paikka paikoin hieman liian jahkaileva eikä lopetuskaan ole välttämättä paras mahdollinen. Jotkin tarinan ratkaisuista tuntuvat myös liian yllättäviltä ja perustelemattomilta ollakseen ohjaajan ideoimia - voi tosin olla niin, että liialliset pohjustukset ovat jääneet leikkaamon lattialle. Kokonaisuus olisi kaivannut kaikin puolin hieman hienosäätöä, sillä viimeinen silaus jää kaikkialta tällä kertaa puuttumaan.
Elokuvan suurimman tähden, M-G-M:n kuningattareksikin aikoinaan nimetyn Mae Murrayn näyttelijäntaitoja verrattuna hänen statukseensa on vuosikymmenten ajan ahkerasti vähätelty, eikä aivan syyttä. Iloisen lesken roolissa Murray on aivan kelvollinen, joskin lähikuvien suuren määrän perusteella ei ole vaikeaa arvata, mihin Murrayn suosio aikoinaan perustui. John Gilbert ja Roy D'Arcy muodostavat hyvän parivaljakon vastakohtaisina prinsseinä, joten Stroheimin ensin mainittua kohtaan osoittama kritiikki tuntuu hieman asiattomalta ja liioitellulta. Sivuosista jää Marshallin lisäksi parhaiten mieleen George Fawcettin Häämarssin (1928) prinssi Rauffenburgia ennakoiva kuningas Nikita.
Elokuussa 1925 ensi-iltansa saanut Iloinen leski oli vuoden suurimpia menestyselokuvia. Suurelle yleisölle suunnattu teos osoittaa, että Stroheim olisi halutessaan pystynyt tekemään myös kaupallisempaakin tuotantoa. Elokuvan menestyksestä ja kriitikoiden ylistyksistä huolimatta olivat ohjaajan ja studion välit tulehtuneet niin pahoin, että yhteistyön jatkaminen oli mahdotonta. M-G-M tuotti vuosien saatossa menestyselokuvansa vielä kahdesti uudelleen, Ernst Lubitschin (1934) sekä Curtis Bernhardtin (1952) ohjaamina.
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer
Ohjaus: Erich von Stroheim
Käsikirjoitus: Erich von Stroheim, Benjamin Glazer (Franz Lehárin operetista, libretto Leo Stein ja Victor Léon)
Kuvaus: Oliver Marsh (sekä William Daniels ja Ben F. Reynolds)
Lavastus: Cedric Gibbons
Leikkaus: Frank Hull
Puvustus: Erich von Stroheim, Richard Day
Välitekstit: Marian Ainslee
Näyttelijät: Mae Murray (Sally O'Hara), John Gilbert (prinssi Danilo), Roy D'Arcy (prinssi Mirko), Tully Marshall (paroni Sadoja), George Fawcett (kuningas Nikita), Josephine Crowell (kuningatar Milena)