JONE OVVERO GLI ULTIMI GIORNI DI POMPEI
Samaan aikaan kun Kino International toi takavuosina dvd-markkinoille Mario Caserinin ja Eleuterio Rodolfin ohjaaman Pompejin viimeiset päivät, huhuiltiin myös toisen, yhtä aikaa tuotannossa olleen Pompeijin tragediasta kertovan elokuvan mahdollisesta olemassaolosta. Huomattavasti vähemmälle huomiolle jäänyt Jone ovvero gli ultimi giorni di Pompei ei valitettavasti saanut koskaan julkaisua, joten sen näkeminen oli pitkän aikaa hyvin vaikeaa. Muutama vuosi sitten elokuva siirrettiin lopulta Youtubeen, josta se on jokaisen katsottavissa. Kopio on valitettavasti hyvin heikkolaatuinen, mutta koska julkaisua tuskin enää tulee, on aiheesta kiinnostuneen nieltävä tältä osin pettymyksensä.
Jone ovvero gli ultimi giorni di Pompei sijoittuu kaupungin tuhonneen tulivuorenpurkauksen aattoon. Sen päähenkilöt ovat kaikista muistakin aiheen filmatisoinneista tutut henkilöt: hyveellinen aatelinen Glaucus, hänen rakastettunsa Jone, tätä himoitseva ylipappi Arbace sekä sokea palvelustyttö Nidia, josta on lopulta isompi apu Glaucukselle kuin tämä etukäteen saattaa odottaa.
Kuten elokuvan nimi jo vihjailee, Jone ovvero gli ultimi giorni di Pompei on enemmänkin saippuaoopperaa kuin spektaakkelia. Keskiössä ei ole niinkään suurkaupungin tuho, vaan Glaucusta ihailevien naisten ja Jonea himoitsevan, häikäilemättömän Arbacen välinen ihmissuhdekeitos, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Selkeimmin heistä nousee esiin Arbace, kun taas hieman yllättäen Jone jää suurimmalta osin taustalle. Välillä mukaan liitetään myös kolmas Glaucuksen ihailija, keski-ikäiseltä vaikuttava Giulia, joka ilmestyy satunnaisesti tapahtumiin vain kadotakseen taas jonnekin.
Pompeijin tuhosta kertovien elokuvien ongelma on siinä, että useimmille katsojille on loppujen lopuksi aivan sama mitä ennen tuhoa tapahtuu, sehän on kuitenkin näiden elokuvien kiinnostavin osuus. Katastrofista onkin useimmiten pyritty tekemään mahdollisimman näyttävä, mutta tässä tapauksessa sekin on tehty toisin. Tulivuorenpurkaus ja kaupungin tuhoutuminen on heikosti toteutettu, savun ja muutaman kaatuneen pylvään avulla rekonstruoitu kärsimysnäytelmä, joka jättää muutaman minuutin mittaisena kliimaksina runsaasti toivomisen varaa.
Ubaldo Maria Del Collen ja Giovanni Enrico Vidalin ohjaamaa elokuvaa ei voi katsoa vertaamatta sitä Caserinin ja Rodolfin teokseen. Vaikka ensin mainittu häviää lähes jokaisella osa-alueella, yhdessä se vie voiton ja vieläpä kirkkaasti: välitekstit ovat nimittäin huomattavasti paremmin toteutettuja kuin Caserinilla ja Rodolfilla. Heidän teoksessaan ne toimivat kohtausten selittäjinä, Del Collen ja Vidalin suosiessa huomattavasti napakampaa ja luonnollisempaa tekstausta. Valitettavasti emme kuitenkaan taida saada tietää alkuperäisten planssien tyyliä ja sisältöä, sillä nämä tekstit on sommiteltu pääasiassa tšekkiläisten ja englantilaisten esityskopioiden välitekstien pohjalta.
Molemmat Pompeiji-elokuvat ilmestyivät samoihin aikoihin. Italian elokuva-arkiston mukaan Ambrosio-yhtiö syytti jälkijunassa tullutta Pasqualia plagioinnista ja vei asian oikeuteen. Se määräsikin uudemman elokuvan muuttamaan nimeään. Yleisön huomio oli tällä tavoin kuitenkin taattu ja monet elokuvien levittäjistä järjestivätkin perättäisiä näytöksiä, joissa katsojat pääsivät arvioimaan, kumman elokuvaryhmän tuotanto oli parempi.
Tuotanto: Pasquali, Vay e Hubert
Ohjaus: Ubaldo Maria Del Colle, Giovanni Enrico Vidali
Käsikirjoitus: ei tietoa (Edward Bulwer-Lyttonin romaanista)
Kuvaus: Raimondo Scotti
Lavastus: Domenico Gaido
Puvustus: Luigi Sapelli
Näyttelijät: Luigi Mele (Glaucus), Cristina Ruspoli (Jone), Suzanne De Labroy (Nidia), Giovanni Vidali (Arbace), Ines Melidoni (Giulia), Michele Ciusa (Caleno)
Kesto: 100 min.
Ensi-ilta: 26.8.1913 / ---