KARIN INGMARINTYTÄR
Nobel-kirjailija Selma Lagerlöfin komea Jerusalem-romaani (1901-1902) on tekijänsä vaikuttavimpia teoksia, hienoudessaan ehkä jopa yli suuren suosikkini Gösta Berlingin tarun (1891). Molemmat siirrettiin luonnollisesti myös valkokankaalle: jälkimmäisen ohjasi Mauritz Stiller juuri ennen muuttoaan Hollywoodiin, ensin mainitun siirrosta vastasivat Victor Sjöström ja Gustaf Molander siten, että Sjöström ohjasi kaksi elokuvaa romaanin alkupuolesta, Molander kaksi loppupuolesta. Vaikka etenkin Sjöströmin filmatisointeja pidetään ruotsalaisen elokuvan suurina teoksina, ainakaan toistaiseksi virallisia julkaisuja ei ole saatavana.
Elokuvasarja käynnistyy vuonna 1919 valmistuneella, alun perin kaksiosaisella, mutta nyttemmin roimasti lyhentyneellä elokuvalla Ingmarin pojat. Sarjan toinen osa, vuotta myöhemmin ensi-iltansa saanut Karin Ingmarintytär on jatkoa tarinalle Ingmarien suvusta ja heidän kohtaloistaan. Kahden luvun pohjalta tehdyssä jälkimmäisessä osassa Victor Sjöströmin esittämä iäkäs Iso-Ingmar kuolee tapaturmaisesti, jolloin sukutilan hallinta siirtyy hänen tyttärensä, Karinin (Tora Teje), haltuun. Kuinka Karinin onnistuu pitää tilaa, kun aviomies Eljas (Nils Lundell) juopottelee päivät pitkät ja sydämessä palaa vielä kaipuu nuoruudenrakkauden (Tor Weiden) luo, vaikka sen yrittäisi miten kieltää?
Sjöström ohjasi Ruotsissa työskennellessään kaikkiaan neljä Lagerlöfin tarinaa, joista tunnetuin on uudenvuodenpäivänä 1921 ensi-iltansa saanut Ajomies. Näissä kaikissa elokuvissa on nähtävissä, kuinka täydellisesti Sjöström ymmärsi lähdemateriaalinsa hienoudet ja vivahteet, eikä vain ulkoisesti. Karin Ingmarintytär on tekstinä mitattaessa lyhyt teos, mutta elokuvaversiona siitä kasvaa lavea, dramaattisesti vahva kertomus naisesta, joka ottaa lopulta muiden mielipiteistä välittämättä sen, mikä hänelle kuuluu ja minkä hän ansaitsee. Ajankuva on hallittu ja tarkasti mallinnettu, kuten ruotsalaisissa mykkäelokuvissa yleensäkin.
Karin Ingmarintytär rakentuu dramaturgisesti kolmeen osaan. Kaksi näistä päättyy onnettomuuden kautta kuolemaan, mutta kolmannessa rakkaus nousee kaiken surun ja tuskan ylle luoden uskoa uuteen, parempaan tulevaisuuteen – tarinassa on nähtävissä yhtäläisyyksiä kahdeksan vuotta myöhemmin valmistuneeseen mestariteokseen Pohjoismyrsky (1928). Kolmiosaisesta rakenteesta tulee puolestaan mieleen Murnaun Auringonnousu (1927) ja sen vuorokausirytmi: Ison-Ingmarin tarina (päivä, joka päättyy iltaan), Karinin avioliitto (yö) ja uusi rakkaus (aamu).
Tarina on kokonaisvaltaisesti hallittu, vaikkakin elokuvan ensimmäinen kolmannes kärsii hienoisesta tyhjäkäynnistä. Sjöström haluaa pohjustaa huolella tapahtumia, hahmoja ja heidän motiivejaan, mutta ei onnistu siinä aivan täydellisesti. Varsinaiseen lentoon elokuva kohoaakin vasta Ison-Ingmarin onnettomuuden jälkeen, jolloin keskipisteeseen nousee tilan haltuunsa saava Karin. Elokuvan loppua sävyttävät useat, dramaturgisesti vahvat kohtaukset: oma suosikkini on se, jossa Pikku-Ingmar esittelee koulumestarille kuolleen isoisänsä kelloa. Sjöström pusertaa näistä hetkistä irti valtavasti tehoja, sortumatta kuitenkaan liioitteluun tai sentimentaalisuuteen. Hienostuneesti toteutettu loppukohtaus saa katsojan suupielet kääntymään hymyyn.
Elokuvan nimiosan tulkitsee mykän kauden suuriin skandinaavisiin näyttelijättäriin lukeutuva Tora Teje, jonka tulkinta surkeassa avioliitossa kärsivästä Karinista on vaikuttava. Hänen vastanäyttelijänsä Nils Lundell tekee ensiluokkaista työtä pirullisena ja mistään piittaamattomana Eljaksena, joka vielä elämänsä viimeisillä hetkilläkin onnistuu tekemään muiden elämästä helvetin. Huomauttamista ei ole myöskään Pikku-Ingmaria esittävästä Bertil Malmstedista, jonka luonnollisuus on ihailtavaa. Victor Sjöström sopii hienosti jykevän Ison-Ingmarin rooliin, mikä ei liene yllätys kenellekään.
Tätä elokuvaa edeltävä Sendomirin luostari (1920) oli selkeä välityö, mutta Karin Ingmarintytär on Sjöströmin Ruotsissa tehtyjen elokuvien parhaimmistoa. Sjöströmin ohjaus, vahva ja yksinkertainen tarina, Henrik Jaenzonin ja Gustaf Bogen syvätarkat kuvat ja kuvasommitelmat, Axel Esbensenin aina yhtä komea lavastus sekä kauttaaltaan vahvat näyttelijäsuoritukset tekevät elokuvasta nautinnollista katsottavaa. Siksi onkin erittäin harmillista, että tällaiset elokuvat hautautuvat pitkiksi aikaa arkistojen kätköihin, vain noustakseen satunnaisesti esille ja painuakseen takaisin unholaan. Karin Ingmarintyttären kaltaisten elokuvien pitäisi olla kaikkien elokuvaharrastajien saatavilla.
Tuotanto: Svenska Bio
Ohjaus: Victor Sjöström
Käsikirjoitus: Victor Sjöström, Ester Julin (Selma Lagerlöfin romaanin Jerusalem III-IV pohjalta)
Kuvaus: Henrik Jaenzon, Gustaf Boge
Lavastus: Axel Esbensen
Puvustus: Isak Olsson
Näyttelijät: Tora Teje (Karin Ingmarintytär), Nils Lundell (Eljas Elof Ersson, hänen miehensä), Victor Sjöström (Iso-Ingmar), Bertil Malmsted (Pikku-Ingmar), Tor Weiden (Tims Halvor), Emil Fjelström (vahva-Ingmar), Carl Browallius (Eljaksen isä)