KILPAKOSIJAT
Viime vuotisia Hollywoodin elokuvakarttoja tutkaillessa ei hevin uskoisi, että sotaelokuva on ollut Yhdysvalloissa joskus pois muodista. Näin kävi 1910-1920 -lukujen taitteessa, jolloin aiheeseen kyllästynyt kansa suuntasi katseensa kohti uutta vuosikymmentä, uutta aikaa, joka osoittautui talouskasvun ja menestyksen vuosikymmeneksi. Flapperit valloittivat valkokankaat, koomikot siirtyivät pitkien elokuvien pariin, lännenelokuva koki parivuotisen mahtikauden, suuryhtiöt ottivat haltuunsa koko taiteen tuotannon. 1920-luvun ensimmäisinä vuosina valmistui ainoastaan yksi merkittävä sotaelokuva, Rex Ingramin Neljä ratsastajaa (1921) jonka maailmanlaajuinen menestys ei kuitenkaan laukaissut buumia, joskin nosti miespääosanesittäjänsä Rudolph Valentinon yhdessä yössä rivinäyttelijästä tähteyteen.
Sota alkoi herättää kiinnostusta vasta vuonna 1924 ja silloinkin teatterissa. Sodassa palvelleen Laurence Stallingsin ja näytelmäkirjailija Maxwell Andersonin yhdessä kynäilemä What Price Glory? teki hyvää tulosta Broadwaylla, eikä aikaakaan, kun sen maine kiiri Hollywoodiinkin. Metro-Goldwyn-Mayerillä nähtiin aiheen potentiaali ja yhtiön tuottama Suuri paraati (1925) olikin valmistumisvuotensa suuria kassa- ja arvostelumenestyksiä. Fox Film Corporation ehti seuraavana vuonna mukaan Stallingsin ja Andersonin teatterinäytelmästä tehdyllä elokuva-adaptaatiolla, joka on suotta aina jäänyt MGM:n loisteliaan sotaelokuvan varjoon.
What Price Glory? saapui Kilpakosijat-nimellä kotimaamme valkokankaille 29. lokakuuta 1928. Sen päähenkilöinä nähdään sotamies Flagg (Victor McLaglen), joka lempii ja tappelee hauskuuttaakseen itseään. Samassa osastossa palveleva kersantti Quirt (Edmund Lowe) on niin ikään naisten suosiossa, mikä ei suinkaan ole Flaggin mieleen – kisaileehan kaksikko usein samoista kaunottarista. Edes syttyvä maailmansota ja Flaggin yleneminen kapteeniksi ei muuta kaksikon välejä, kunnes lopussa heidän on tehtävä valintansa, unohtaako menneet erimielisyydet ja taistella yhteistä vihollista vastaan, vai sotkeako toisen romanssiviritelmiä, vaikka sota riehuu ympärillä täydellä voimallaan.
Stallingsin ja Andersonin näytelmä on varmasti ollut uraauurtava, mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna elokuvaversiossa on runsaasti yhtäläisyyksiä niin ikään Stallingsin ideoimaan Suureen paraatiin – ei tosin häiritsevästi, mutta kuitenkin. Toisaalta eroavaisuuksiakin löytyy riittämiin, niistä selkeimmin päähahmojen rajaaminen kahteen Vidorin käyttämän kolmen sijasta, koulutusjakson puuttuminen ja Walshin version yleisestikin maskuliinisempi meno: naiset ovat Kilpakosijoissa vain ja ainoastaan objekteja ja pelinappuloita, joista voidaan tarvittaessa pelata vaikka korttia. Vidorin mestariteoksen kaltaiset suuret tuokiot ovat vähissä, mutta eipähän Walshin elokuvassa ole suvantovaiheitakaan. John Fordin elokuvien kaltainen räväkkä huumori toimii kohtalaisesti.
Kilpakosijat on kaikesta huolimatta mykän sotaelokuvan suuria teoksia. Sen sotajaksot ovat energisesti toteutettuja ja päähenkilöiden välillä kipinöi joka suuntaan. Kaiken sanailun ja rymistelyn keskellä Walsh on griffithmäiseen tapaan antanut tilaa myös seesteisemmille kohtauksille ja saanut nostettua onnistuneesti esiin myös sotamiesten tunteman pelon ja epävarmuuden. Pääosakaksikon sanailu herätti aikoinaan paljon keskustelua, sillä Flaggin ja Quirtin tunteenpurkausten ärräpäät pystyy monin paikoin lukemaan huulilta, vaikka niitä ei väliteksteissä mainitakaan. Erikoista on myös se, että jokaisessa kolmessa suuressa amerikkalaisessa mykän kauden sotaelokuvassa on mukana juopottelukohtaus – kenties sen tarkoituksena on ollut osoittaa, että myös sotilaiden on rentouduttava vaarallisten tehtäviensä lomassa.
Osa elokuvan tehosta lepää mainion pääosakolmikon harteilla. Victor McLaglen on elementissään kapteeni Flaggin roolissa ja esittää käytännössä itseään. Edmund Lowe on hänelle osuva vastapeluri ja varsin avoimessa kaula-aukossa viihtyvä Dolores del Rio sekoittaa upseerien päät mielensä mukaan. Flapper-kaunotar Phyllis Haver aiheuttaa niin ikään hämminkiä sotilasporukassa, mutta valitettavasti hänen roolinsa jää turhan pieneksi. Lopputulos miellytti katsojia ja etenkin nuoria miehiä siinä määrin, että merijalkaväkeen värväytyneiden määrä kasvoi Kilpakosijoiden myötä huomattavasti.
Tuotanto: Fox Film Corporation
Ohjaus: Raoul Walsh
Käsikirjoitus: James T. O’Donohoe (Laurence Stallingsin ja Maxwell Andersonin näytelmästä)
Kuvaus: Barney McGill, John Marta, John Smith
Musiikki: Erno Rapee
Välitekstit: Malcolm Stuart Boylan
Näyttelijät: Victor McLaglen (kapteeni Flagg), Edmund Lowe (kersantti Quirk), Dolores Del Rio (Charmaine), William V. Mong (Cognac Pete), Phyllis Haver (Shanghai Mabel), Elena Jurado (Carmen), Leslie Fenton (luutnantti Moore), Barry Norton (sotamies Kenneth Lewisohn)