Ranskalainen Jean Epstein oli ennakkoluuloton ja kokeilunhaluinen elokuvantekijä, joka pystyi heittäytymään tyylilajista toiseen menettämättä silti rahtuakaan aitoudestaan – Epstein oli aina oma lahjomaton itsensä. Jostain syystä tämä ranskalaistaituri ei ole kuitenkaan julkaisijoiden suosiossa ja niinpä varsinkin kotikatsojan kohdalla voidaan puhua ”myyttisestä” Epsteinista, jonka monet teokset ovat maineestaan huolimatta edelleen vaikeasti saatavilla, saati edes nähtävillä.
Vaikka Epsteinin ura kestikin neljännesvuosisadan, sijoittuu hänen suuruudenaikansa mykkäkaudelle, jolloin valmistui myös hänen kuuluisin elokuvansa. Mykän kauden harvojen merkittävien kauhuelokuvien joukkoon lukeutuva Usherin talon häviö (1928) on tunnelmallinen ja visuaalisesti upea näkemys kahdesta Edgar Allan Poen synkästä novellista (Soikea muotokuva, Usherin talon häviö). Vaikka aiheesta on sittemmin tehty tuoreempiakin versioita, on Epsteinin elokuva silti omaa luokkaansa.
Epsteinin toisena pääelokuvana pidetään vuonna 1927 valmistunutta La Glace à trois facesia. Se on epälineaarisesti etenevä kertomus kolmesta erilaisesta naisesta, joilla jokaisella on ollut suhde samaan nuorukaiseen. Nyt kun nuorukainen on kuollut, naiset kertovat muistelmansa rakastetustaan. Kukaan kolmesta ei ole nähnyt nuorukaista samassa valossa kuin toiset, vaan naisten mielipiteet vaihtelevat melkoisestikin.
La Glace à trois faces on monitasoinen psykologinen kertomus siitä, kuinka ihminen kokee asioita, millainen suhde hänellä niihin on ja missä tilassa hänen on niitä selvitettävä. Kaikkein negatiivisimmin suhteen kokee tarinan ensimmäinen nainen, jonka viimeinen ilta nuorukaisen seurassa on päättynyt nöyryyttävästi riitaan. ”Hän oli tyrannimainen”, nainen toteaa lohduttavalle herrasmiehelle. Muut kaksi naista kokevat suhteensa huomattavasti lämpimämpänä ja miehenkin hurmaavampana, iloisempana ja sympaattisempana. Ehkä hivenen yllättäen – joskin ehdottoman oikeutetusti - miestä ei hahmotella syvällisemmin, vaan hänen persoonansa jää täysin naisten kertomusten varaan.
Miksikään syrjäsilmällä seurattavaksi viihde-elokuvaksi tästä ei ole, sillä jo pelkästään materiaalia on niin paljon, että kokonaisuuden hahmottaminen on mahdotonta ilman tarkkaa keskittymistä. Puhumattakaan toteutuksesta, sillä Epstein tuntuu käyttäneen kaikkea mahdollista, mitä mieleen on juolahtanut. Tästä huolimatta kokonaisuudesta ei muodostu suinkaan joukkoa vaikeasti tulkittavia elokuvallisia hieroglyfejä, vaan yllättävän eheä ja ihailtava.
La Glace à trois faces on siis paitsi elokuvatekninen taidonnäyte, myös historiallisessa mielessä mielenkiintoinen teos. Epstein käyttää nimittäin myös miljöötä hienosti hyväkseen ja antaa tällä tavalla elokuvaan myös dokumentaarista näkökulmaa: uimarannat, puistokahvilat ja ravintolat luovat kiehtovan linkin elokuvan valmistumisaikaan ja tapakulttuuriin. Ja juuri tällaisten aikamatkojen ansiosta elokuva on keksintönä niin ainutlaatuinen ja kiinnostava.
Tuotanto: Films Jean Epstein
Ohjaus: Jean Epstein
Käsikirjoitus: Jean Epstein (Paul Morandin novellista)
Kuvaus: Marcel Eywinger
Lavastus: Pierre Kefer
Näyttelijät: Olga Day (Pearl), Suzy Pierson (Athalia), Jeanne Helbing (Lucie), René Ferté (nuorukainen), Raymond Guérin-Catelain (ihailija)