Auringon hellimät pilvettömät kesäpäivät, tukkilaiset ja kuohuvat kosket, seipäille nostettu heinä, auringossa välkkyvät järvet ja tuulessa huojuvat koivikot ovat suomalaista maalaisromantiikkaa kauneimmillaan, aidoimmillaan ja käytetyimmillään. Suomen suvessa on tutustuttu, rakastuttu, rakastettu, erottu, kaivattu ja palattu yhteen lukemattomia kertoja. Kesäinen maaseutu on tarjonnut puitteet monille kuolemattomille rakkaustarinoille aina mykkäkaudesta lähtien. Se on ollut yhtä lailla Tauno Palon ja Ansa Ikosen, Teuvo Tulion ja Regina Linnanheimon, Markku Pölösen ja Pertti Koivulan sielunmaisemaa.
Maaseutu ja tukkilaisromantiikka olivat myös kotimaisen elokuvan varhaisen suurnimen, Erland Fredrik Kumlanderin alias Erkki Karun ensimmäisen täyspitkän näytelmäelokuvan keskeinen miljöö. Pääosin tuottajana ja näyttelijänä aiemmin toiminut Karu ei olisi voinut esikoisen kohdalla juuri paremmin onnistua, sillä tämä Väinö Katajan samannimiseen romaaniin (1914) perustuva elokuva rikkoi kaikki siihenastiset yleisöennätykset, eivätkä kriitikotkaan löytäneet siitä moitteen sijaa. Aivan parhaalla mahdollisella tavalla Koskenlaskijan morsian ei tosin ole aikaa kestänyt, mutta on silti keskivertoa parempi kotimainen mykkäelokuva.
Suuri tuska ja suru on vallannut Nuottaniemen tilan. Tilan isäntä Iisakki on menettänyt ainoan poikansa Niilon lauttaonnettomuudessa ja syyttää tapahtuneesta naapuritalon isäntää, Paloniemen Heikkiä. Heikki puolestaan vakuuttaa syyttömyyttään. Kiperäksi tilanteen tekee vielä se, että Palomäen nuori herra Juhani on aikeissa kosia Nuottaniemen tytärtä Hannaa, joka ei tosin lämpene nuorukaiselle tämän toivomalla tavalla. Hannalla on nimittäin jo sulhoehdokas katsottuna, Koskenalustan Antti, joka tosin on tällä haavaa tukkisavotalla Lapissa. Kun Antti palaa takaisin, selvitellään Nuottaniemessä ihmissuhteita suuntaan jos toiseenkin.
Erkki Karu oli kotimaisen mykkäelokuvan, jos nyt ei aivan suurin, niin ainakin suurimpia nimiä ja Koskenlaskijan morsian on pätevä avausteos hänen uralleen. Karulla on silmää kauneudelle ja luontokohtauksissa on samanlaista hienoutta kuin ruotsalaisen Mauritz Stillerin elokuvissa. Tarina kulkee liikoja mutkittelematta ja pahemmin kompuroimatta, mikä on Karun näytelmäelokuvauran lyhyyden huomioon ottaen hyvä saavutus. Koskikohtaukset ovat komeita kuin Stillerin Juhassa (1921) ikään. Elokuvan loppu on hieman hapuileva, mutta kokonaisuuden kannalta looginen.
Karu ei ole kuitenkaan Teuvo Tulio, joka seuraavilla vuosikymmenillä loi väkevää ja suureleistä draamaa keskelle kauneinta maalaismaisemaa ja niinpä Koskenlaskijan morsian jääkin tältä osin varsin vaatimattomalle tasolle. Henkilöiden välillä ei kipinöi minkään vertaa, eikä kolmiodraamaan saada näin lainkaan jännitteitä. Muutamaa vuotta myöhemmin Karu olisi saanut aiheesta varmasti enemmän irti, mutta tällä kertaa tarinan suoma potentiaali jää hyödyntämättä.
Ainoa, joka poikkeaa riittävästi tasapaksusta hahmojoukosta, on Jaakko Korhosen onnistuneesti tulkitsema Paloniemen Heikki. Paloniemen isäntä on ulospäin rehti ja hurskas mies, mutta kulissien takana pahasti velkaantunut ja viinaan menevä kieroilija, joka on aikaisemmin raivannut Nuottaniemen Niilon tieltään. Nyt hän hamuaa Nuottaniemen laajoja metsäpalstoja itselleen ja yrittää siksi saattaa poikansa Juhanin ja Nuottaniemen Hannan yhteen. Kun tämä ei ota onnistuakseen, hän päättää sysätä syrjään niin Hannan isän Iisakin kuin neidon rakastetun Antinkin. Onnistuneesti toteutettu Paloniemen Heikki on kotimaisen mykkäelokuvan mieleen jäävimpiä roistoja.
Suuri osa näyttelijöistä oli ensikertalaisia, mikä kyllä näkyy heidän työskentelyssäänkin. Iisakkia esittävä Konrad Tallroth oli tosin veteraaninäyttelijä, mutta siitä huolimatta hänen roolinsa on pelkkää patsastelua alusta loppuun, eikä ensikertalainen Oiva Soini Koskenalustan Anttina ole juuri häntä eloisampi. Palomäen Juhania esittävä Einari Rinne näyttelee puolestaan roimasti yli. Paloniemen Heikkiä esittävän Jaakko Korhosen vaimo Heidi Korhonen on sen sijaan Hannan roolissa pätevä, eikä hänen suorituksessaan ole ensikertalaiseksi moittimista. Ainoa, joka pystyy Jaakko Korhosen tasoiseen roolisuoritukseen, on Perä-Pohjolan saarnamiestä Kero-Pietiä esittävä Aku Käyhkö, jonka luonnollista ja vähäeleistä työskentelyä on ilo seurata.
Koskenlaskijan morsian on elokuva, joka toimii erityisesti ulkoisilta ansioiltaan, mutta horjuu tarinansa osalta – tämä on harmillista, sillä potentiaalia siinä olisi vaikka kuinka. Esikoisohjaukseksi kokonaisuutta voi pitää kuitenkin laadukkaana. Koskenlaskijan morsiamen kotimainen menestys näkyi myös siinä, että elokuvaa myytiin runsaasti ulkomaille, mm. Ruotsiin, Tanskaan, Japaniin, Turkkiin, Unkariin ja Yhdysvaltoihin. Valentin Vaala ohjasi aiheesta uusintaversion vuonna 1937.
"Mitäpä näistä! Yksi koski vie niin monta, toinen näin monta. Ken tietää kuka meistä niihin jää, eikä meitä missään kauvan kaivata. Lähdetään vesille miehet!"
Tuotanto: Suomi-Filmi Oy
Ohjaus: Erkki Karu
Käsikirjoitus: Erkki Karu (Väinö Katajan samannimisestä romaanista)
Kuvaus: Kurt Jäger, Oscar Lindelöf (sekä koskenlaskukohtauksissa myös Eino Kari, Frans Ekebom, Armas Fredman)
Lavastus: Carl Fager
Leikkaus: Erkki Karu
Musiikki: mm. Jean Sibeliusta, Erkki Melartinia ja Oskar Merikantoa
Näyttelijät: Konrad Tallroth (Iisakki, Nuottaniemen isäntä), Heidi Korhonen (Hanna, Iisakin tytär), Jaakko Korhonen (Heikki, Paloniemen isäntä), Einari Rinne (Juhani, Heikin poika), Oiva Soini (Koskenalustan Antti), Aku Käyhkö (Kero-Pieti, saarnamies), Kirsti Suonio (Anna-muori), Joel Rinne (tukkilainen)
Lähdemateriaali ja kuvat: KAVI (Suomi-Filmin klassikot -vhs)