Kameleonttimaisesti maksavan yleisön mielipiteiden ja kiinnostusten mukaan lajityypistä toiseen vaivatta siirtynyt Cecil B. DeMille oli osunut kultasuoneen Kymmenillä käskyillään (1923), jonka valtaisa menestys osoitti raamattuspektaakkeleilla olevan selvästi kysyntää. Ei aikaakaan, kun DeMille alkoi suunnitella uutta Raamatun tarinoihin pohjautuvaa suurelokuvaa. Hänen ensimmäinen vaihtoehtonsa oli kertomus vedenpaisumuksesta ja Nooan arkista, mutta suunnitelmat kariutuivat hänen saatuaan tietää Warner-studioiden aloittaneen vastaavan elokuvan valmistelut. Epäonninen sattuma ei ohjaajaa lannistanut, vaan hän tarttui kenties vielä haastavampaan aiheeseen: DeMille päätti filmata ennennäkemättömän spektaakkelielokuvan Jeesuksesta nimellä Kuningasten kuningas.
Elokuva ei kerro Jeesuksen tarinaa kokonaisuudessaan, vaan se alkaa melko läheltä loppua, hieman ennen Jeesuksen vangitsemista ja tuomitsemista. Tarina lähtee liikkeelle ylellisestä palatsista, jossa häikäisevän kaunis Maria Magdalena viettää aikaansa häntä ihailevien keski-ikäisten ylimystömiesten seurassa. Maria ei ole kuitenkaan juhlatuulella, sillä häntä raivostuttaa rakastajansa Juudas Iskariotin poissaolo. Juudas on ollut teillä tietymättömillä jo monta päivää ja lopulta Maria saa kuulla tämän olevan erään pyhänä miehenä pidetyn puusepän matkassa. Maria saapuu taloon, jossa kyseinen puuseppä oleilee sankan ihmisjoukon ympäröimänä – paikalla on myös Juudas. Ylpeä kaunotar päättää sanoa puusepälle suorat sanat, mutta peräytyy tämän edessä ja pian myös Maria on liittynyt miehen seuralaisiin. Tästä eteenpäin elokuva keskittyy seuraamaan Jeesuksen tarinaa.
DeMille oli joutunut riitelemään Paramountin kanssa rahoituksesta tehdessään Kymmeniä käskyjä, mutta tällä kertaa hänellä ei ollut huolta moisesta. Kuningasten kuninkaan rahoittajana toiminut miljonääri Jeremiah Millbank piti DeMillen elokuvan aihetta erittäin tärkeänä ja antoi ohjaajalle täysin vapaat kädet näkemystensä toteuttamiseen. Missään ei säästelty: puvustus, maskeeraus ja lavastus ovat huippuluokkaa, elokuva on täynnä suuria ja näyttäviä joukkokohtauksia ja Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeinen luonnonmullistus on toteutettu ihailtavalla ammattitaidolla. Elokuvan alku sekä loppu – Jeesuksen ylösnousemus – toteutettiin kalliilla Technicolor-menetelmällä, joka antaa koko komeudelle sen ansaitseman viimeisen näyttävän silauksen. Elokuvaan sijoitetut yli kaksi miljoonaa dollaria eivät siis menneet hukkaan.
DeMille ei ehkä ollut suuri elokuvataiteilija, mutta showmiehenä hän oli lyömätön. Niinpä ohjaaja tiesi varsin hyvin, etteivät pelkästään näyttävät puitteet onnistuisi enää houkuttelemaan katsojia teattereihin, joten hän tarjosi yleisölle sitä, mitä se halusi nähdä: syntiä ja katumusta, ihmetekoja ja kärsimysnäytelmää. Elokuvan eroottisesti latautunut alkujakso Maria Magdalenan seurassa on kuin esimakua ohjaajan kuuluisalle elokuvalle Simson ja Delila (1949), joka meni härnäävyydessään ja vihjailussaan niin pitkälle kuin sen aikaisten moraaliasetusten puitteissa oli mahdollista. Jacqueline Loganin esittämä Maria Magdalena on Hedy Lamarrin tulkitseman Delilan selkeä edeltäjä ja voi vain kuvitella millaisen vaikutuksen hän sai aikalaisissaan aikaan.
Tämän lyhyen, glamourilla silatun aloituksen jälkeen alkaa Jeesuksen ihmetekojen kavalkadi: kuolemansyntien ajaminen Maria Magdalenasta, sokean pojan parantaminen, riivatun lapsen pelastaminen sekä Lasaruksen henkiin herättäminen seuraavat kaikki toisiaan varsin lyhyen ajan sisään. Tämä osa elokuvaa on sen näyttävintä antia, mutta vastaavasti se on hivenen liian suoraviivaisesti toteutettu. Jeesuksen hahmoa ei kehitetä millään muotoa, pikemminkin DeMille kuvaa hänet maata kiertävänä ihmeidentekijänä. Vähitellen tarinaan liittyy kuitenkin mukaan myös Jeesuksen aikaansaamat jännitteet fariseusten keskuudessa ja mitä lähemmäs loppua edetään, sitä vakavammaksi käy ohjaajankin ote materiaaliinsa. Kristuksen kärsimysnäytelmän DeMille toteuttaa arvokkaasti ja hillitysti vieden näin hienoimman aihepiiristä toteutetun mykkäelokuvan vakuuttavasti loppuun saakka.
Näyttävistä puitteistaan huolimatta Kuningasten kuningas antaa tilaa myös keskeisille roolihahmoille, Juudakselle, ylipappi Kaifasille sekä Jeesukselle. Näistä ensin mainittua tulkitsee Joseph Schildkraut, jonka näyttelijäsuoritus ei ensi alkuun anna odottaa mitään ihmeellistä, mutta joka ottaa elokuvan edetessä yhä enemmän hahmon haltuunsa – varsinkin tämän petettyä Jeesuksen Schildkrautin suoritus kohoaa aivan uudelle tasolle ja hän onnistuu ilmentämään Juudaksen kärsimyksen tuskat todella intensiivisesti. Kaifasta, Jeesusta eniten vihaavaa ja kadehtivaa pappia esittää Josephin isä Rudolph Schildkraut, eikä moittimista ole hänessäkään. Opetuslapsista Juudaksen jälkeen näkyvimmäksi nousee Ernest Torrencen tulkitsema Pietari.
Elokuvan keskipisteenä on luonnollisesti H. B. Warnerin esittämä Jeesus. Warner oli elokuvaa tehdessään jo viisissäkymmenissä ja ikänsä puolesta siis auttamattomasti liian vanha rooliin. Hänen roolisuorituksessaan on kuitenkin sellaista ylväyttä ja arvokkuutta, ettei seikkaan kiinnitä juurikaan huomiota. Warnerin Jeesus on karismaattinen, eleetön ja rauhallinen mies eli juuri sellainen, millaisena uskonnon kirjat ovat hahmon vuosisatojen ajan kuvanneet. DeMille vielä korostaa Jeesuksen hahmon pyhyyttä entisestään valaisemalla tämän monin paikoin ympäristöään hohtavammaksi. Tällaisen konservatiivisen toteutuksen ansiosta H. B. Warner onkin todennäköisesti säilynyt yhtenä harvoista tunnetuista Jeesuksen tulkitsijoista, jonka työskentelystä saati hahmosta ei ole tarvinnut taittaa peistä vielä vuosia elokuvan valmistumisen jälkeen.
DeMillen käsittelytavan oikeellisuudesta ja onnistumisesta voi olla montaa mieltä, ohjaajan omien sanojen mukaan hänen tarkoituksenaan oli luoda elokuva, joka ei loukkaisi ketään. Kaikkein vähiten juutalaisia, jotka olivat hänen mukaansa saaneet kärsiä tapahtuneesta jo aivan tarpeeksi. DeMille jopa vaati osaa näyttelijäryhmän jäsenistä allekirjoittamaan sopimuksen, joka määräsi heidät pysyttelemään erossa skandaaleista. Vaikka ohjaajan omistautuminen asialle kieltämättä vaikuttaakin jalolle, oli hänellä taustalla huoli elokuvan menestyksestä varsinkin uskonnollisten yhteisöiden keskuudessa. Vaikka Kuningasten kuningas erityisellä hartaudella Jeesuksen tarinaa vaaliikin, eivät kaikki juutalaisyhteisöt suhtautuneetkaan ohjaajan näkemyksiin varauksetta. Miltei vuosi valmistumisensa jälkeen elokuva leikattiin uuteen muotoon: siitä poistettiin monia kohtauksia ja myös välitekstejä muuteltiin. Tämä yli puolella tunnilla lyhentynyt versio tuli yleiseen jakeluun vuonna 1928 ja vuosikymmenten ajan se oli ainoa julkaisu DeMillen kuolemattomasta spektaakkelista. Viime vuosien aikana kuitenkin myös alkuperäisversio on palautettu ihmisten ihailtavaksi.
Tuotanto: Pathé Exchange Inc. / DeMille Pictures Corporation
Ohjaus: Cecil B. DeMille
Käsikirjoitus: Jeanie Macpherson
Kuvaus: J. Peverell Marley
Lavastus: Mitchell Leisen, Ted Dickson
Leikkaus: Anne Bauchens, Harold McLernon
Musiikki: William Axt, Erno Rapee
Puvustus: Adrian, Earl Luick, Gwen Wakeling
Näyttelijät: H. B. Warner (Jeesus), Jacqueline Logan (Maria Magdalena), Dorothy Cumming (Maria), Rudolph Schildkraut (Kaifas), Sam De Grasse (fariseus), Casson Ferguson (kirjanoppinut), Victor Varconi (Pontius Pilatus), George Siegmann (Barabbas), Alan Brooks (Saatana); Ernest Torrence (Pietari), Joseph Schildkraut (Juudas), James Neill (Jaakob), Joseph Striker (Johannes), Robert Edeson (Matteus), Sidney D'Albrook (Tuomas), Robert Ellsworth (Simon), John T. Prince (Taddeus), David Imboden (Andreas), Charles Belcher (Filippus), Clayton Packard (Bartolomeus), Charles Requa (Jaakob, Sebedeuksen poika)