KUOLEVA JOUTSEN
”Elämä on paljon hirveämpää kuin kuolema.”
Jevgeni Bauerin elokuvia katsoessa tulee aina ihastelleeksi niiden korkeaa tuotannollista laatua: lavastuksen hienostuneisuutta, puvustuksen aitoutta, kuvauksen yksinkertaista kauneutta, näyttelijätyöskentelyn varmuutta. Jopa siinä määrin, että tarinoiden kiemurat tahtovat toisinaan peittyä teknisen laadun alle, jolloin niiden arvioiminen jää helposti toissijaiseksi. Niitä ei pidä kuitenkaan sivuuttaa, sillä Bauerin elokuvien tarinat ovat poikkeuksetta hyvin erikoisia ja kiehtovia, toisinaan jopa hulluja.
Vuonna 1917 valmistunut Kuoleva joutsen kertoo mykästä balettitanssijasta, Gizella Racciosta (Vera Karalli), joka on rakastunut komeaan lakimieheen (Vitold Polonski). Miehen särjettyä Gizellan sydämen, nainen päättää omistaa koko elämänsä vain ja ainoastaan tanssille. Kiertue on suuri menestys ja tuo Gizellan läheisyyteen myös erikoisen taiteilijan, kreivi Valeri Glinskiin (Andrei Gromov), joka metsästää taideteoksiinsa täydellistä kuoleman hetkeä. Alakuloinen, sydämensä särkenyt Gizella onkin mitä parhain malli suurelle taidemaalarille.
Kuolevan joutsenen tarina on kuin sepitetty Jevgeni Bauerin tarkoitusperiä varten. Elokuvan pohjana on Zoya Barantsevitch romaani, josta kirjailija muokkasi itse käsikirjoituksen. Tarinan pahaenteisyys, jossa kohtalon sormi asettuu jo hyvissä ajoin osoittamaan Gizellaa, on kouriintuntuvan todellista ja painostavaa – Gizellan kokema painajaisjakso on elokuvan huikeimpia hetkiä. Katsoja saattaa aavistaa elokuvan lopetuksen jo hyvissä ajoin, mutta toivoo silti sen olevan toisenlainen. Sävähdyttävä loppuhuipentuma saattaa tuntua sensaationhakuiselta ratkaisulta, mutta loppujen lopuksi se on ainoa mahdollinen vaihtoehto tälle tarinalle, jossa onnellisuuden ei anneta olla kuin häivähtävä hetki Gizellan elämässä.
Bauerin elokuva nostaa kieltämättä mieleen myös iänikuisen kysymyksen taiteen ja elämän liitoksesta, kuten teki esimerkiksi huomattavasti kuuluisampi balettielokuva Punaiset kengät (1948) ja paljon myöhemmin runsaasti kehuja saanut, mutta minut kylmäksi jättänyt Black Swan (2010). Onko elämä taidetta vai elämää itseään varten? Voiko täydellistä taidetta luoda antamatta sille sieluaan aivan konkreettisesti? Voiko taiteilija saavuttaa kuolemattomuuden vasta kuolemallaan? Omituisia kysymyksiä, jotka pulpahtelevat esille aina silloin tällöin.
Pääosaa esittävä Vera Karalli oli koulutukseltaan balettitanssija. Siksi onkin erityisen harmillista, että Kuoleva joutsen sisältää vain yhden – joskin sitäkin kauniimman – tanssikohtauksen, sillä kyllä Karallin tanssia olisi mieluusti katsellut kauemminkin. Näyttelemisessä ei ole mitään moitittavaa, vaan hän eläytyy mykän naisen rooliinsa täydellä uskottavuudella. Miesnäyttelijöistä mieleenpainuvin on Andrei Gromov, jonka taidemaalari on juuri niin vinksahtanut kuin odottaa sopii.
Hieman ennen helmikuun vallankumousta valmistunut Kuoleva joutsen on taattua Jevgeni Bauer -laatua. Esteettisesti korkealaatuinen ja tarinankin osalta sopivan erikoinen elokuva miellyttänee kaikkia tsaarinajan Venäjän mykkäelokuvista kiinnostuneita elokuvankatsojia. Miksei muitakin, sen verran korkealuokkaisesta teoksesta Kuolevan joutsenen tapauksessa on kyse.
Tuotanto: Khanzhonkov
Ohjaus: Jevgeni Bauer
Käsikirjoitus: Zoya Barantsevitch
Kuvaus: Boris Zavelev
Näyttelijät: Vera Karalli (Gizella Raccio), Aleksandr Kheruvimov (hänen isänsä), Vitold Polonski (Viktor Krasovski), Andrei Gromov (Valeri Glinskii), Ivane Perestiani (hänen ystävänsä)