”…if you break the Ten Commandments, they will break you…”
Mykän kauden Hollywoodissa ei ollut lainkaan epätavallista tehdä elokuvaa julkisen mielipiteen pohjalta, mm. Mary Pickfordin Poliisin tytär (1925) syntyi yleisöäänestyksen perusteella. Ja miksipä ei tällaista keinoa olisi käytetty, takasihan se yleisön mielenkiinnon elokuvaa kohtaan jo ensi metreiltä lähtien. Markkinointikoneistot osasivat kasvattaa kiinnostusta tuotannon edetessä, joten ensi-illan aikaan huomio ja mielenkiinto olivat viritetty huippuunsa. Tällä tavoin toimittiin myös Cecil B. DeMillen kuuluisimman mykkäelokuvan Kymmenet käskyt (1923) kohdalla.
DeMille oli Kymmeniä käskyjä tehdessään jo yli 50 elokuvan veteraani. Hän oli ohjannut menestyksekkäästi niin westerniä, historiallista spektaakkelia, draamaa ja komediaa, mutta Raamattuun pohjautuvan tarinan filmatisointi oli hänelle uusi aluevaltaus. DeMille onnistui yrityksessään kuitenkin sen verran hyvin, että palasi Raamatun tarinoihin pitkän uransa aikana useaan otteeseen ja vielä tänä päivänäkin Cecil B. DeMille on synonyymi Hollywoodin näyttäville raamattuspektaakkeleille, siitä pitävät huolen Kuningasten kuningas (1927), Simson ja Delila (1949) sekä kuuluisin kaikista, Kymmenen käskyä (1956).
Kymmenet käskyt on D. W. Griffithin Suvaitsemattomuuden (1916) inspiroima teos, joka koostuu kahdesta toisiinsa linkittyvästä tarinasta. Prologi sijoittuu muinaiseen Egyptiin, jossa Israelin kansa elää faarao Ramsesin tyrannian alla. Jumala näkee kansansa kärsimyksen ja lähettää Mooseksen johdattamaan heidät luvattuun maahan. Tarina päättyy Siinain vuorelle, jossa Mooses saa Jumalalta kymmenen käskyä. Nähdessään kansansa palvovan epäjumalaa, Mooses kuitenkin tuhoaa käskytaulut.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Amerikkaan sijoittuva nykyaikaistarina kertoo kahdesta veljeksestä, jotka asuvat uskonnollisen äitinsä hoivissa. Toinen heistä, hyväntahtoinen John on ahkera ja arvostettu puuseppä, jonka elämän peruspilarina toimii Raamattu opetuksineen. Dan puolestaan on ateisti, joka naureskelee avoimesti Raamatun opetuksille. Eräänä päivänä hän ilmoittaa saaneensa tarpeeksi uskonnollisesta hölynpölystä ja lähtee kotoa. Lähtiessään hän uhoaa tulevansa rikkaaksi ja kuuluisaksi sekä rikkovansa kaikkia kymmentä käskyä osoittaakseen niiden turhuuden.
Kymmenet käskyt on komeisiin puitteisiin luotu moraalisaarna, jonka tarkoituksena on osoittaa mihin ihmiskunta on syntisten elämäntapojensa vuoksi ajautumassa. Ahneus, häikäilemättömyys ja välinpitämättömyys saavat heikosta mielestä vallan ja vähitellen ihminen tuhoaa sen kaiken arvokkaan, jota hänellä koskaan on ollut. Maallisen mammonan ja maineen tavoitteleminen on tuomittavaa, sillä sitä on mahdotonta tehdä kunniallisesti. Ainoastaan kymmeneen käskyyn tukeutumalla ihminen voi elää tasapainoista ja antoisaa elämää.
DeMillen ja hänen vakiokäsikirjoittajansa Jeanie Macphersonin mielipiteissä on kieltämättä ideaa, mutta valitettavasti DeMillen paasaus on vain sitä luokkaa, että pidemmän päälle se aiheuttaa ennemminkin vastareaktion. Vähempikin olisi riittänyt, eikä elokuvan teho olisi kärsinyt siitä lainkaan. Toisaalta DeMillen hurmiollisuus on ihailtavaa, sillä laskelmoidun oloisen moraalisaarnan ansiosta hän on pystynyt keräämään kiitettävästi kassatuloja niin uskonnollisilta ryhmiltä kuin niiltäkin katsojilta, joihin Raamatun opetukset eivät pure ja jotka ovat katsoneet elokuvan vain sen spektaakkelipuolen takia. Cecil B. DeMille oli suuri showmies, joka tiesi, mistä naruista oli vedettävä.
Muutamalle kalifornialaiselle hiekkadyynille rakennettu muinainen Egypti on vaikuttava ilmestys. Paul Iriben suunnittelemat massiiviset lavasteet vetävät vertoja jopa Suvaitsemattomuuden Babylonia-jaksolle. Valtavat joukkokohtaukset ovat komeaa katseltavaa ja aikalaisia ihastuttaneet erikoistehosteet toimivat edelleenkin hienosti. Valtavalla vimmalla toteutettu Siinai-jakso on prologin parasta antia ja lyhyet Technicolor-osuudet antavat kokonaisuudelle ylvään silauksen. Pelkkänä spektaakkelina Kymmenet käskyt olisi aikakautensa parhaimmistoa, olkoonkin, että prologi on juoneltaan melko suoraviivaista rymistelyä alusta loppuun.
Theodore Robertsin tulkintaa Mooseksesta on toisinaan arvosteltu, mutta vaikka hän ei Charlton Hestonin näkemyksen tasolla olekaan, on hän silti roolissaan vakuuttava. Sen sijaan prologin toinen keskeinen näyttelijä, faarao Ramsesta esittävä Charles de Rochefort jää täysin siloposkiseksi statistiksi. Tämä ei ole kuitenkaan hänen vikansa, sillä DeMillen kiinnostus on ollut Mooseksessa, joten muille roolihahmoille ei ole jäänyt paljonkaan liikkumatilaa. Nykyaikaisjaksossa Johnia esittävä Richard Dix sekä Dania näyttelevä Rod La Rocquekin tekevät laatutyötä – harmi vain, että heidän hahmoistaan on tehty niin stereotyyppisiä ja siksi epäuskottavia kuin mahdollista. Myös veljesten äitiä näyttelevä Edythe Chapman esiintyy edukseen.
Cecil B. DeMillen Kymmenet käskyt on yksi kuuluisimmista ja menestyneimmistä mykkäelokuvista. Siinä yhdistyvät DeMillen elokuvantekotaidot niin hyvässä kuin pahassakin. Kuolemattomaksi tämän tekee hieno prologi, sen sijaan nykyaikaistarina on liian laskelmoitu ja kaavamainen. Ohjaajan viimeiseksi työksi jäänyt, pelkästään Raamatun tarinaan keskittyvä uusintaversio (1956) on huomattavasti parempi.
Tuotanto: Famous Players-Lasky Corp.
Ohjaus: Cecil B. DeMille
Käsikirjoitus: Jeanie Macpherson
Kuvaus: Bert Glennon, J. Peverell Marley, Archie Stout, Fred Westerberg, Ray Rennahan (värijaksot)
Lavastus: Paul Iribe
Leikkaus: Anne Bauchens
Näyttelijät: Theodore Roberts (Mooses), Charles de Rochefort (faarao Ramses), Estelle Taylor (Miriam), Julia Faye (faaraon vaimo), Pat Moore (faaraon poika), James Neill (Aaron), Lawson Butt (Dathan), Richard Dix (John McTavish), Edythe Chapman (rouva Martha McTavish), Rod La Rocque (Dan McTavish), Leatrice Joy (Mary Leigh), Nita Naldi (Sally Lung), Robert Edeson (Redding)