”On olemassa elokuvaa ennen ja jälkeen La rouen, kuten on olemassa maalaustaidetta ennen ja jälkeen Picasson.”
Tämän kuuluisan mielipiteen lausui ranskalainen Jean Cocteau, elokuvantekijä hänkin, joka todennäköisesti tiesi mitä puhui. Vaikka Abel Gancen järkälemäistä, rautateille sijoittuva draamaa on aina pidetty elokuvataiteen kulmakivenä, on sen yhyttäminen ollut varsinkin tavalliselle katsojalle jo vuosikymmenten ajan vaikeaa. Suurin syy on todennäköisesti ollut se, että kukaan ei ole oikein tainnut tietää mitä versiota suurelle yleisölle tulisi tarjota: Gancen alkuperäistä 32 kelan (n. 8½ tuntia) versiota ei välttämättä ole enää olemassakaan, kun taas maailmalla liikkuvat 8 – 12 kelan mittaiset versiot ovat auttamatta liian typistettyjä. Viimeisin ja tällä haavaa täydellisin versio on pituudeltaan 20 kelaa (4½ tuntia), jollaisena La roue on viimein myös tavallisen kotikäyttäjänkin saatavilla.
La roue, ”Pyörä”, on traaginen kertomus rakkaudesta ja sen tuhoavasta voimasta. Elokuvan päähenkilö on veturinkuljettaja Sisif (Séverin-Mars), joka asustelee pienessä mökissään ratapihalla yhdessä poikansa Elien (Gabriel de Gravone) kanssa – perheen äiti on kuollut lapsivuoteeseen. Lähistöllä sattuvan suuren junaonnettomuuden seurauksena Sisif adoptoi orvoksi jääneen Norman (Ivy Close) ja kasvattaa hänet omana tyttärenään kertomatta tälle koskaan totuutta.
Vuosien saatossa Normasta on kasvanut viehättävä neito ja Sisif on huomannut tuntevansa vetoa tyttöä kohtaan. Seikka painaa miehen mieltä, kuin myös se, ettei hän ole koskaan pystynyt kertomaan Normalle tämän menneisyydestä. Sisif yrittää hukuttaa tuskaansa alkoholiin, mutta ajautuu yhä syvemmälle tunteidensa kurimukseen. Tätä ahdinkoa käyttää hyväkseen vaikutusvaltainen miljonääri de Hersan (Pierre Magnier), joka kiristää Sisifin luovuttamaan tyttärensä hänelle. Teolla on traagiset ja kauaskantoiset seuraukset.
La rouen maine ja arvostus yhtenä elokuvahistorian merkkipaaluista ei ole pelkkää sanahelinää tai menneisyyden haamujen perään haikailevien elokuvakriitikoiden haihattelua. Kyseessä on nimittäin kaikin puolin niin vahva, tasapainoinen ja ammattimaisesti toteutettu teos, ettei sen merkitystä elokuvan kehitykseen voi sivuuttaa. Gancen pyrkimys henkilöhahmojen luonnollisuuteen ja aitouteen, tapahtumien todenmukaisuuteen, kerronnan tekniseen täydellisyyteen ja sitä kautta kaikki rajat rikkovaan elokuvaan on ennakkoluulotonta ja mestarillista. En usko olevani kovinkaan väärässä todetessani, ettei vastaavanlaiseen periksiantamattomuuteen ryhtyisi tänä päivänä kukaan elokuvantekijä.
Ei varmasti myöskään tuottaja, sillä La roue oli ennennäkemätön eepos myös tuotantopuolta tarkasteltaessa. Kaiken kaikkiaan kolme vuotta tuotannossa olleen mammutin hinnaksi tuli yli kaksi ja puoli miljoonaa frangia, joka oli käsittämättömän paljon rahaa. Gancen ehdottomuus kuvata ulkoilmassa studion sijaan johti siihen, että kuvausryhmän tiet veivät jopa Mont Blancin korkeille rinteille. Lopputulos on sen väärti, sillä La rouessa on samaa dokumentaarista voimaa kuin vaikkapa Jacques Feyderin Maailman murjomassa (1922): siinä missä Feyder tallensi iäksi Pariisin ahtaat kadut ja kiihkeänä eläneet torit, tarjoaa Gance katsojille ratapihojen arkea kauneimmillaan ja aidoimmillaan.
Tarinan osalta Gance pitäytyy naturalismissa, mutta samaa ei voi sanoa muusta toteutuksesta, joka on monin paikoin täyttä avantgardea. Neuvosto-ohjaajia ihastuttaneet montaasijaksot toimivat edelleen, mutta kuvasommitelmat lukuisine suodattimineen, rajauksineen ja muine tehokeinoineen alkavat pidemmän päälle puuduttaa – vähempikin olisi varmasti riittänyt. Napoleonin (1927) täydellisyyttä hipova tekniikka olisi tarvinnut La rouessa vielä hivenen hiomista.
Gance ohjaa näyttelijöitä hienosti. Tarinan keskipisteenä oleva Séverin-Mars (Sisif) onnistuu ydinryhmästä parhaiten, eikä uskoisi että hän oli elokuvan tekohetkellä vakavasti sairas. Séverin-Mars kuoli sydänkohtaukseen pian kuvausten päättymisen jälkeen ja hänen kohtalonsa lisää elokuvan loppuhuipennukseen kosolti lisää tunnetta. Myös Normaa esittävä Ivy Close on niin ikään loistava, eikä valittamista ole muissakaan näyttelijöissä.
Vaikka La roue olikin valtaisa menestys Ranskassa ja vaikutti suuresti koko elokuvataiteeseen, ei siitä tullut koskaan maailmanlaajuista yleisön suosikkia. Syy ei ollut suinkaan elokuvan, vaan rahanahneiden levittäjien, jotka vaativan elokuvan lyhentämistä vähintään kolmasosaan sen täydestä mitasta – lyhimmillään La rouea esitettiin Englannissa alle kaksituntisena. Torsoiksi leikatut versiot puolestaan johtivat huonoihin arvosteluihin, joiden seurauksena Gancen mammuttia ei esitetty koskaan Yhdysvalloissa. Elokuvan esitystilastoissa ei löydy tietoja myöskään Suomen esityksistä, eli todennäköisesti La roue ei saapunut koskaan pohjolan perukoille.
Päivitys 2020
La roue palasi otsikoihin vuonna 2019 tehdyn rekonstruoinnin myötä, jolloin sen kokonaiskesto kasvoi neljää minuuttia vaille seitsemään tuntiin. Kuvamateriaalia on jäljitetty ainakin Yhdysvalloista, Tshekistä, Sveitsistä ja Ranskasta. Uuden version ensi-iltaa juhlittiin Berliinissä, jonka jälkeen se matkasi Lyoniin ja Bolognaan. La Roue esitettiin nopeasti myös taivaskanavilla, kun Arte ja ZDF ottivat sen ohjelmistoonsa. Kotikeräilijät saivat omat kappaleensa kesäkuussa 2020, kun ranskalainen Pathé toi markkinoille muhkeat DVD- ja Blu-ray -julkaisut.
Prologista ja neljästä osasta koostuvan elokuvan kasvojenkohotus on merkittävä: aikoinaan muuteltuja välitekstejä ja vuosikymmeniä sitten pois leikattuja kohtauksia on lisätty täydentämään elokuva mahdollisimman lähelle alkuperäistä muotoaan. Tämä tarkoittaa myös sellaisia jaksoja, joita aiemmissa lyhyissä versioissa ei ole ollut. Myös muutama aiemmista versioista puuttunut henkilö saa nyt esilläoloaikaa. Henkilöiden välisiä suhteita on syvennetty ja kerronnallisia aukkoja on paikkailtu lähes joka puolella.
Lopputulos on jotain aivan käsittämätöntä ja etenkin ensimmäiset kolme tuntia menevät kuin siivillä: Sisifin taistelu sisäisiä demonejaan vastaan, perheen jokapäiväinen elo ratapihan vilskeessä, nuorukaisten kasvaminen ja de Hersanin luikertelu kuvioihin ovat kertakaikkisen taianomaista katsottavaa. Gance kuljettaa tarinaa ripeästi ja lataa jokaisen kohtauksen täyteen merkitystä. Loppua kohden tempo putoaa ja kokonaisuus muuttuu muutenkin raskaammaksi. Perheen kohtalo synkkenee hetki hetkeltä saavuttaen huippunsa Mont Blancin lumisten vuorien rinteillä, mutta onneksi maailma ei ole lopulta kuitenkaan niin armoton kuin miltä se pahimmillaan näyttää. Viimeiset hetket on rakennettu taidolla ja ne palvelevat tarinaa moitteetta.
Onko seitsemän tunnin kestolle mitään perusteita? Mielestäni on, sillä tätä uutta rekonstruktiota vasten vanha tuntuu pelkältä läpijuoksulta. En kuitenkaan väitä, että La roue olisi helppo elokuva tai että sitä kannattaisi välttämättä katsoa yhdeltä istumalta ilman kunnollisia taukoja. Ennennäkemättömät mittasuhteet saava tarina saattaa myös tuntua pikkutarkalta näpertelyltä, jollaiseksi myös Napoleonin (1927) uutta rekonstruktiota on arvosteltu. Olitpa mitä mieltä tahansa, ainakin tämä La rouen uusi versio nostaa mieleen ajatuksen, millaisiakohan elokuvia Erich von Stroheimin Järjettömiä naisia (1922) ja Ahneus (1925) ovatkaan olleet ennen tuottajien älynväläyksiä.
Tuotanto: Films Abel Gance
Ohjaus: Abel Gance
Käsikirjoitus: Abel Gance
Kuvaus: Gaston Brun, Marc Bujard, Léonce-Henri Burel, Maurice Duverger
Lavastus: Robert Boudrioz
Leikkaus: Marguerite Beaugé, Abel Gance
Musiikki:Arthur Honegger
Näyttelijät: Séverin-Mars (Sisif), Ivy Close (Norma), Gabriel de Gravone (Elie), Pierre Magnier (Jacques de Hersan), Max Maxudian (Kalatikascopoulos), Georges Térof (Machefer), Gil Clary (Dalilah)