Laveata tietä

LAVEATA TIETÄ

Laveaa tietä


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

”Teidän rakkautenne on omituista, herra Lardozo, ja sitä riittää vähän jokaiselle.”

Antti Larto, taiteilijanimeltään Anton Lardozo, on Helsingistä Pariisiin muuttanut viulutaituri, joka on palannut vanhaan kotikaupunkiinsa osallistuakseen luokkakokoukseen ja käydäkseen hyppäämässä Lahdessa mäkeä. Matkalla Anton ihastuu kauniiseen Kirstiin, mutta romanssi sammuu ennen aikojaan, kun nuorukaisen ihailija saapuu Pariisista häntä tapaamaan. Anton hylkää Kirstin ja palaa ihailijansa kanssa Pariisiin. Onni ei ole kuitenkaan kestävää ja kohta Antonilla on uutta seuraa näköpiirissä.

Valentin Vaala ja Theodor Tugai olivat saaneet kahden elokuvan jälkeen romanimiljööstä tarpeekseen ja he päättivät siirtyä nykyaikaan, modernin maailman yökerhoihin ja kabinetteihin. Vaalan käsikirjoittaman elokuvan rahoittajana toimi edelleen Armas Willamo, mutta muussa työryhmässä nähtiin uusia kasvoja: lavastuksesta huolehti Helsingin Svenska Teaternin lavastaja Jan Tschiftschis taiteilijanimellä John Tivtits, kuvaajaksi kiinnitettiin kaksikon esikoisteoksen Mustat silmät (1929) kuvannut Oscar Lindelöf ja elokuvan musiikista vastasi Tapio Ilomäki. Tugain vastanäyttelijöinä toimivat edellisestä elokuvasta tutut Alli Riks, Hanna Taini ja ainoan valkokangasesiintymisensä tehnyt Eeva Virtanen, josta tuli myöhemmin yksi Oy Fenno-Filmin perustajajäsenistä. Äänitys hoidettiin Kurt Jägerin kehittämällä Jägertone-menetelmällä, jota käytettiin nyt ensimmäistä kertaa.

Laveata tietä                  Laveata tietä

Laveata tietä on kaikin puolin vahvempi teos kuin ystävysten edellinen elokuva, Mustalaishurmaaja. Kehitys on ollut erittäin merkittävää etenkin tuotantopuolella. Vaikka tämäkin elokuva on valmistettu tiukan budjetin puitteissa, ei sen ulkoasu häviä rahtuakaan muille kotimaisille tuotannoille. Tivtitsin luomat lavasteet ja valomainokset eivät ehkä aivan tuo mieleen Pariisin bulevardeja, mutta yritys on vähintään kelvollinen. Lindelöfin käyttämät kuvakulmat ovat keskivertoja suomalaistuotantoja rohkeampia ja kekseliäämpiä. Erityisen taianomainen ja samalla hyvin epäsuomalainen kamera-ajo kohti viulua soittavaa Lardozoa jäi erityisesti mieleen. Ilomäen musiikki sopii elokuvaan varsin mainiosti, vaikka latteuksiltakaan ei vältytä.

Melodramaattinen tarina on vivahteikas, eikä ehkä kaikkein uskottavin, mutta Vaala luovii sen silti ammattimiehen otteella selville vesille. Erityisen mielissäni olen elokuvan lopetuksesta, joka sopii sen tyyliin täydellisesti antaen samalla katsojalle myös moraalisen opetuksen: pelkän himon ja halun varaan rakennetusta onnesta ei voi mitenkään tulla pysyvää. Viimeisissä kuvissa on jotain lopullisen menetyksen tuntua, sillä suuri hurmuri tietää pelin olevan pelattu. Alkupuolen mäkihyppyjakso on hyvin erikoinen lisä elokuvan tapahtumiin ja Vaala kommentoikin sitä myöhemmin vain hyvältä tuntuneeksi ideaksi.

Laveata tietä                  Laveata tietä

Tugai on Lardozon roolissa kuin kotonaan. Hänen näyttelemisensä on kehittynyt huomattavasti sitten Mustalaishurmaajan, eikä viettelevää makuukamarikatsetta nähdä kuin satunnaisesti. Ilmaisu on kokonaisvaltaisesti hillitympää ja hallitumpaa, eikä pöyhkeilyä ole nimeksikään. Alli Riks jää tahollaan yksiulotteiseksi ja Hanna Tainin roolin olisi pystynyt hoitamaan kuka tahansa. Eeva Virtanen saa Kirstin rooliin sen tarvitsemaa uskottavuutta ja hänen muutoksensa köyhästä tytöstä upporikkaaksi hienostovaimoksi käy leikiten. Elokuva lienee ensimmäinen kotimainen, jossa nähdään tummaihoisia hahmoja.

Laveata tietä sai melko hyvän vastaanoton. Vaalan ohjausta pidettiin erittäin onnistuneena, teknistä toteutusta kiiteltiin vuolaasti ja näyttelijät saivat runsaasti kiitosta osakseen. Tarina sai sen sijaan sapiskaa, mikä tuskin yllättää ketään elokuvan nähnyttä. Nämä heikkoudet ja vahvuudet ovat elokuvassa edelleen omilla paikoillaan, mutta lopulta vahvuuksia on sen verran enemmän, että olen valmis nostamaan kaksikon viimeisen mykkäelokuvan kotimaisten mykkäelokuvien parhaaseen kolmannekseen. Se, ettei elokuva ole koskaan saanut osakseen samanlaista arvostusta kuin Mustalaishurmaaja, johtuu mielestäni ainoastaan siitä, että kyseinen teos on suomalaisen elokuvan suurmiehiksi nousseiden nuorukaisten ensimmäinen säilynyt elokuva ja siksi erityisasemassa tähän filmiin verrattuna.

LAVEATA TIETÄ, 1931 Suomi

Tuotanto: Fennica-Filmi Ohjaus: Valentin Vaala Käsikirjoitus: Valentin Vaala Kuvaus: Oscar Lindelöf Lavastus: John Tivtits Leikkaus: Valentin Vaala (äänileikkaus: Armas Valen) Musiikki: Tapio Ilomäki Puvut: Maison Augusta, Oy Taylor Ab Äänitys: Kurt Jäger
Näyttelijät: Theodor Tugai (Antti Larto alias Anton Lardozo), Eeva Virtanen (Kirsti), Alli Riks (Tanita Salo/romanilaulajatar Nadina), Kaarlo Penttilä (Eero), Hanna Taini (Lorette), Väinö Kangas (johtaja Salo), Yven Troupp (leskirouva Raunio), Kirsi Hamarvuori (Eeva)

Lähdemateriaali ja kuvat: KAVI (DVD)



© 14.6.2014 Kari Glödstaf