LIGHTNIN'
Omaperäisenä taiteilijasieluna muistettu John Ford teki Rautahevon (1924) jälkeen tempun, jollaista harva elokuvantekijä olisi tehnyt. Sen sijaan että hän olisi alkanut tehdä enemmänkin eeppisiä, Rautahevon kaltaisia lännenelokuvia, palasi hän pienempien ja tavanomaisempien aiheiden pariin. Toiset näistä onnistuivat varsin mallikelpoisesti (The Shamrock Handicap, 1926), kun taas toiset eivät onnistu vakuuttamaan edes useamman katselukerran jälkeenkään. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluu suositun teatterinäytelmän pohjalta toteutettu Lightnin’, jonka keskipisteenä on hieman eriskummallinen, ikääntynyt pariskunta.
Vuonna 1925 valmistunut Lightnin’ sijoittuu ajallisesti jonnekin ”enemmän ja vähemmän hyviin aikoihin”. Se kertoo Nevadan ja Kalifornian rajaviivalla seisovan hotelli ”Calinadan” ylläpitäjistä, herra ja rouva Jonesista (Otis Harlan, Edythe Chapman). Hotellilla auttelee myös heidän tyttärensä (Madge Bellamy). Vanhusten omistama maa-alue sattuu heidän tietämättään sijaitsemaan arvoalueella, joten kaupungista saapuvat sijoittajat (Brandon Hurst, Richard Travers) yrittävät ostaa sen omakseen. Kun vanhukset eivät pääse yhteisymmärrykseen kaupanteosta, alkavat sijoittajat lietsoa eripuraa heidän välilleen. Pian alkaakin näyttää siltä, että vanhusten pitkä yhteinen taival on tulossa päätökseen.
Lightnin’ on Fordin säilyneistä kokoillan mykkäelokuvista tuntemattomimpia. Yksi syy tähän on varmasti se, että Rautahevon suuri varjo peittää alleen monet Fordin mykän kauden ohjauksista. Toinen on se, että Lightnin’ on yksinkertaisesti melko heikko elokuva. Siinä on vahvasti välityön makua ja vaikka elokuvassa pilkahtaakin paikka paikoin fordmainen charmi, jää kokonaisuus jokaisella osa-alueella puolitiehen: kaikkea kehitellään vähän, mutta mitään ei viedä loppuun saakka.
Elokuva alkaa komediana, jatkuu romanttisena draamana ja päättyy avoimen sentimentaaliseen jaksoon, jossa vanhukset käyvät oikeussalissa läpi yhteiseloaan. Tähän väliin kun lisätään vielä erinäisiä humoristisia jaksoja, persoonallisia roolihahmoja, hämäriä maakauppoja sekä ihmissuhdekoukeroita, on koossa kokonaisuus, jonka luoviminen kunniakkaasti läpi olisi vaikeaa kenelle tahansa. Vaikka Ford olikin hyvä ohjaaja, ei hänelläkään ole ollut eväitä saada monella tasolla rönsyilevää tarinaa pysymään kiinnostavana, saati saada sitä toimimaan toivotulla tavalla.
Lightnin’ on elokuva, jota ei ole välttämätöntä tuntea. Se edustaa selkeästi heikompaa John Ford –osastoa, josta on vaikea edes piintyneimmän Ford-fanaatikonkaan saada nautintoa irti. Tyhjä elokuva, jonka arvo lepää ainoastaan tekijänsä nimen varassa, sekä siinä, että kadonneiden mykkäelokuvien valtavan määrän vuoksi jokainen aikakauden elokuva on tärkeä säilyttää. Äänielokuvana tämä olisi hautautunut arkistojen kätköihin jo vuosikymmeniä sitten.
Tuotanto: Fox Film Corporation
Ohjaus: John Ford
Käsikirjoitus: Frances Marion (Winchell Smithin ja Frank Baconin näytelmästä)
Kuvaus: Joseph August
Puvustus: Sam Benson
Näyttelijät: Jay Hunt (William ”Lightnin’ Bill” Jones), Edythe Chapman (rva Jones), Madge Bellamy (Millie Jones), Wallace McDonald (John Marvin), Richard Travers (Raymond Thomas), J. Farrell MacDonald (tuomari Lemuel Townsend), Otis Harlan (Zeb)