LISBOA, CRÓNICA ANEDÓTICA
Tyttökoulun oppilaat tekevät voimisteluliikkeitä symmetrisissä riveissä, sotilaat marssivat kunniamerkit rinnassa, kengänkiillottajien armeija yrittää hankkia elantoaan parempituloisia kaupunkilaisia palvellen. Nuori mies huijaa sääliä tuntevia turisteja rikotun maljan tempulla, rakastunut pari käyskentelee romanttisella päiväkävelyllä puistossa, puhtaanapitolaitoksen työntekijät pesevät katuja ja härkätaistelija surmaa eläinraukan tuhansien katsojien osoittaessa hänelle suosiotaan. Illan tullen synkkä melankolia laskeutuu kaupungin ylle ja musiikki täyttää kadut, kujat ja tavernat.
Erityisesti 1920-luvulla suosiossa olleet kaupunkisinfoniat on usein koettu aidoimpina ja jollain tapaa oikeimpina kuvauksina menneen ajan maailmasta. Paul Strandin ja Charles Sheelerin Manhatta (1921), Walther Ruttmannin Berliini, suurkaupungin sinfonia (1927), Dziga Vertovin Mies ja elokuvakamera (1929) ja Jean Vigon Nizzasta puheenollen (1930) ovat kaikki maailmankuuluja ja ajattomia kuvauksia eri kaupungeista ja niiden ihmisistä. Näiden taustalle on jäänyt kymmeniä tuntemattomiksi haalistuneita elokuvia, joita näkee korkeintaan Pordenonen kaltaisilla festivaaleilla ja joita on turha odottaa missään formaatissa julkaistavaksi. Siksi yllätykseni olikin suuri, kun kuulin Cinemateca Portuguesan tuovan markkinoille Lissabonissa vuonna 1930 tehdyn kaupunkisinfonian Lisboa, Crónica Anedótica. Julkaisun laadusta kertoo paljon, että se on tänä vuonna kisaamassa Il Cinema Ritrovato -festivaalin kuuluisasta DVD Awardsista.
Lisboa, Crónica Anedótica on yhdeksään osaan jaettu kokonaisuus, joka kattaa suurkaupungin elämän aamusta iltaan ja sen asukkaiden taipaleen syntymästä kuolemaan. Synnytyssairaalasta alkava matka keskittyy monesta muusta kaupunkisinfoniasta poiketen ihmisiin ja heidän väliseen kanssakäymiseen jättäen postikorttimaisemat ja turistioppaiden nähtävyydet taustalle. Katsoja viedään lähiöihin ja syrjäisille kaduille, tavallisten ihmisten maailmaan. Erikoisuutena mainittakoon kaupungin historian esittely, sillä yhden osan aikana siirrymme Vasco da Gaman löytöretkien kunniaksi rakennettuun Belemin torniin, jossa näytellään otteita suurena siirtomaavaltana muistetun Portugalin historiasta.
Lisboa, Crónica Anedótica oli José Júlio Leitão de Barrosin (1896-1967) ensimmäinen kokoillan elokuva, myöhemmin hän ohjasi niitä toistakymmentä lisää. Aloitus on kunnianhimoinen ja varsin onnistunut. Ruttmannin Berliini on toiminut todennäköisimpänä oppimateriaalina, mutta nähtävissä on myös vaikutteita neuvostoliittolaisesta elokuvasta. Kollegoistaan poiketen de Barros pitää kuitenkin kerrontansa yksinkertaisena ja vaikka hän käyttääkin useita ajalle ominaisia tehosteita, hän tekee sen hillitysti ja vähäeleisesti. Siksi Lisboa, Crónica Anedótica ei missään vaiheessa tunnu pelkkien elokuvallisten keinojen esittelyltä, vaan sielukkaalta katsaukselta taiteilijan kotikaupungin elämään.
Yksi seikka minua kuitenkin vaivaa. En suinkaan pidä muitakaan kaupunkisinfonioita puhtaina dokumentteina, mutta tämän elokuvan alussa teennäisyys tuodaan selkeästi esille, kun tekijät kertovat kohtausten olevan näyteltyjä. Teatteritaustaa omannut de Barros on kiinnittänyt elokuvaansa joukon tunnettuja portugalilaisia teatterinäyttelijöitä, joiden tehtävänä on näytellä katsojille Lissabonille ominaisia luonteenpiirteitä jokapäiväisestä elämästä. Ohjaajan ratkaisuja arvosteltiin rankalla kädellä ja lopulta elokuva leikattiin uudelleen kansainvälistä levitystä varten. Tämä on se versio, joka on säilynyt meidän päiviimme.
Tuotanto: Salm Levy Jr. & Cia.
Ohjaus: Leitão de Barros
Käsikirjoitus: Leitão de Barros
Kuvaus: Artur Costa de Macedo
Välitekstit: Feliciano Santos
Näyttelijät: Nascimento Fernandes, Vasco Santana, Estevão Amarante, Erico Braga, Alfredo Ruas, Alves da Cunha, Emilia de Oliveira, Júlio Soares, António Duarte, Ema de Oliveira, Augusto de Melo, Adelina Fernandes, Augusto Costa