PITKÄT HOUSUT
Harry Pitkähousu
Harry Langdon oli amerikkalaisen mykkäkomedian outo lintu, aivan kuin sattumalta elokuvaan toisesta ulottuvuudesta tupsahtanut lapsenkasvo, jonka tähti sammui lopulta aivan yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Vaikka Langdonin ura oli ajallisesti pitkä ja tuotantojen määrässä mittava, ei kovinkaan moni hänen teoksistaan ole tullut tutuksi jälkipolville. Langdon onkin tätä nykyä unohdettu suuruus, mutta eräs hänen suojateistaan muistetaan sitäkin paremmin, nimittäin Frank Capra.
Capra aloitti uransa käsikirjoittajana, mutta sai pian mahdollisuuden ohjaamiseen. Slapstick-taituri Langdonin kanssa tehty Vahva mies (1926) on edelleenkin näppärä ja kekseliäs kertomus sodasta palaavasta nuorukaisesta, joka lähtee etsimään ihailemaansa tyttöä, vaikka ei ole nähnyt hänestä mitään muuta kuin valokuvan. Vahva mies on sen verran tasapainoinen komedia, että saman laadun voisi olettaa jatkuvan kaksikon toisessakin yhteistyössä, vuonna 1927 valmistuneessa Pitkät housut –elokuvassa.
Pitkien housujen päähenkilö on ujo maalaispoika Harry Shelby, joka lueskelee ullakkohuoneessaan suuria rakkausklassikkoja ja eläytyy niiden maailmaan. Tarinoista rohkaistuneena hän yrittää tehdä vaikutusta tyttöihin, mutta turhaan – heille Harry on vain polvihousuinen pikkupoika. Tilanne muuttuu Harryn saadessa pitkät housut. Enää hän ei ole pelkkä poikanen vaan mies, jolla riittää charmia vaikka muille jakaa. Tai niin Harry kuvittelee rientäessään hurmaamaan kaupungista saapunutta vamppia. Vaikka tyttö jättääkin Harryn kuin nallin kalliolle, ei tämän sydämen roihua saa enää sammumaan ja pian Harry rientää tytön perään. Kotiin jäävät odottamaan niin vanhemmat kuin morsiankin.
Tummasävyinen ja rohkeahko komedia toimii erittäin hyvin ensimmäisen puolen tunnin ajan. Harryn kuvitelmat, joissa hän esiintyy Don Juanin veroisena rakastajana sekä polkupyörätemppuja sisältävät soidinmenot, jolla hän yrittää hurmata kaupunkilaisvampin, ovat kekseliäitä oivalluksia. Puhumattakaan hurjasta kohtauksesta, jossa Harry houkuttelee morsianehdokkaansa metsään tarkoituksenaan ampua tämä ja päästä näin esteettömään kontaktiin ihastuksensa kanssa: suunnitelma menee kuitenkin mönkään, sillä ampuminen on metsässä kielletty.
Pian tämän jälkeen Harry suuntaa kaupunkiin tapaamaan ihastustaan ja elokuvan taso laskee kuin lehmän häntä. Kekseliäisyys loistaa poissaolollaan ja tilalle astuu suoraviivaisuus ja väritön komiikka, jossa ei ole mitään huvittavaa saati omaperäistä. Lopussa meno muuttuu jälleen hurjaksi, kun kaksi samaan mieheen rakastunutta neitokaista aloittavat silmittömän tulitaistelun, mutta se ei enää riitä: kortit on lyöty pöytään ajat sitten, eikä ässiä ole enää jäljellä.
Vaikka Capra ei ollutkaan käsikirjoituksen kanssa tekemisissä, on elokuvassa silti capramaisia vivahteita. Kaiken hulluttelun lomasta on poimittavissa opetus, jonka mukaan onneaan ei tarvitse – eikä aina myöskään kannata – lähteä etsimään kaukaa, sen kun voi olla lähempänä kuin arvata saattaa. Ruoho ei ole aidan takana vihreämpää, sen Harrykin saa huomata, kun suuren maailman syntinen elämä näyttää karut kasvonsa naiiville maalaispojalle. Mutta onneksi rakkaus antaa kuitenkin kaiken anteeksi ja tuhlaajapoikakin on tervetullut takaisin kotikonnuilleen läksynsä opittuaan.
Pitkät housut on elokuva, joka antaa odottaa itseltään paljon. Kokonaisuutena se on kuitenkin valitettavan epätasainen ja hutera, sillä taso putoaa dramaattisesti puolivälin jälkeen. Langdon on itse oivassa vireessä, mutta se ei riitä, sillä aineksia tällä keskiverrolla mykkäkomedialla olisi ollut lyhyen elokuvan verran – pitkään elokuvaan sen paukut on nopeasti käytetty.
Tuotanto: First National
Ohjaus: Frank Capra
Käsikirjoitus: Robert Eddy, Arthur Ripley, Clarence Hannecke (Ripleyn tarinasta)
Kuvaus: Elgin Lessley, Glenn Kershner
Näyttelijät: Harry Langdon (Harry Shelby), Gladys Brockwell (äiti), Al Roscoe (isä), Priscilla Bonner (Priscilla, Harryn morsian), Alma Bennett (Bebe Blair, vamppi)