KUOLEMANSILMUKKA
Kuoleman silmukka / Sirkusmullistus
”Jos naisen oletetaan rakastavan sinua, hänen ei tarvitse tietää sinun olevan sirkuspelle… Miestä, jolle nauretaan, ei voi rakastaa…”
Grand Cirquessa esiintyvä Botto (Werner Krauss) on rakkaudessa pettynyt sirkusklovni, joka välttelee sen vuoksi naisseuraa. Lipevänoloinen André (Warwick Ward) on puolestaan saman sirkuksen trapetsitaiteilija, jolla riittää seuralaisia joka lähtöön ja joita hän myös vie hotellihuoneeseensa. Eräänä päivänä Botto auttaa Andrén hylkäämän Blanchen (Jenny Jugo) pulasta ja rakastuu tähän palavasti. Onni uhkaa jäädä kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä André on päättänyt vietellä tytön takaisin itselleen.
1920-luvun suosikkimiljöisiin lukeutunut sirkus oli keskiössä ainakin neljässä vuonna 1928 valmistuneessa elokuvassa. F. W. Murnaun 4 paholaista lukeutuu mykän kauden etsityimpiin elokuviin, kun taas Charles Chaplinin Sirkus ja Herbert Brenonin Naura pajazzo ovat nauttineet arvostusta ties kuinka kauan. Sirkuselokuvista neljäs, amerikkalaisen Arthur Robisonin Saksassa tekemä Kuolemansilmukka on lähes täysi tuntemattomuus. Ei ihme, sillä elokuvan uusi tuleminen tapahtui Antti Alasen mukaan vasta Berliinin elokuvajuhlilla vuonna 1992. Uudelleenarvioinnista huolimatta Kuolemansilmukka on jäänyt ainakin toistaiseksi arkistosarjojen ja festivaalien erikoisherkuksi.
Kuolemansilmukka on F. W. Murnaun Viimeisen miehen (1924) tavoin ajaton kertomus itsekunnioituksesta ja omanarvontunnosta. Elämässään ammattinsa takia kolhuja kokenut Botto ei arvosta omaa työtään, eikä usko kenenkään muunkaan sitä arvostavan. Hän haluaa piilottaa todellisen taustansa naisystävältään, koska olettaa, ettei tämä kuitenkaan hyväksyisi häntä sellaisena kuin on ja samaa elämänohjetta hän jakaa kollegalleen täysin varmana sanoistaan. Komeasti toteutetussa painajaisunijaksossa Botto kumartuu Andrén huimapäisenä ohjelmanumerona toimivan kuolemansilmukan ylle, heittää kilpailijansa maahan ja murskaa tämän kengällään kuin muurahaisen. Loppuhuipentuma on onnistunut ja hillitty, täysin vailla turhaa sentimentaalisuutta.
Kuolemansilmukka edustaa saksalaisen elokuvakerronnan huippua. Se on kiireettömästi kerrottu ja korostaa vuosikymmenen elokuvatekniikkaa vähemmän kuin tarpeettomaan temppuiluun paikoin sortuva esikuvateoksena Varietee. Rakkaustarina on E. A. Dupontin maailmanmenestykseksi osoittautunutta sirkusdraamaa moniulotteisempi ja aidompi, mutta vastavuoroisesti Robisonin teoksesta puuttuu tällaisille elokuville elintärkeä intohimo. Tämä kulminoituu Blanchen hahmoon, joka pysyttelee yllättävän staattisena aina viimeisille minuuteille asti antaen sydämensä avautua vasta todellisen rakkauden myötä. Vaikka Kuolemansilmukka onkin nykyään arvostettu teos, oli se aikalaiskatsojille ja kriitikoille pettymys, eikä siitä tullut tekijöidensä odottamaa menestyselokuvaa.
Jugo työstää roolinsa moitteetta ja naisia viettelevä Warwick käytännössä toistaa roolinsa Varieteesta. Krauss loistaa sirkusklovin roolissa, sillä saksalaistähden paikoin hyvinkin raskas elehtiminen on muuttunut tällä kertaa hienovaraiseksi eläytymiseksi ja ainoastaan parissa kohtauksessa voi nähdä kaikuja vuosikymmenen alun ilmeitä ja eleitä korostavasta tyylistä. Ranskalainen Gina Manès jää turhan pieneen rooliin, hänestä olisi ollut paremmin roolitettuna varmasti enemmän iloa. Alkuperäistarinan kirjoittaja Robert Reinert kuoli ennen elokuvan ensi-iltaa.
Tuotanto: Ufa
Ohjaus: Arthur Robison
Käsikirjoitus: Arthur Robison, Robert Liebmann (Robert Reinertin tarinasta)
Kuvaus: Carl Hoffmann
Lavastus: Robert Herlth, Walter Röhrig
Musiikki: Artur Guttmann
Näyttelijät: Werner Krauss (Botto), Jenny Jugo (Blanche Valeite), Warwick Ward (André Melton), Gina Manès (Hanna), Siegfried Arno (Sigi), Max Gülstorff (Blanchen setä), Lydia Potechina (Blanchen täti)