ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

"1920-luvun Berliini oli kuin uudesti syntynyt Sodoma ja Gomorra." Jean Renoir

Välittömästi läpimurtoelokuvansa Väsynyt kuolema (1921) jälkeen Lang alkoi luonnostella seuraavaa projektiaan, toimittaja Norbert Jacquesin tarinaan perustuvaa elokuvaa suurrikollisesta, tohtori Mabusesta. Saksalaisen yhteiskunnan sodan jälkeistä alennustilaa läpileikkaava Tri Mabuse – ihmispeto (1922) osoittautui Langin sen astisen filmografian suurimmaksi menestykseksi. Elokuvaa ihailtiin ympäri Eurooppaa, sen menestys nosti Langin saksalaisten ohjaajien huipulle ja elokuva toimi tärkeänä innoittajana Sergei Eisensteinille, joka harjoitteli montaasiteorioitaan käytännössä tämän elokuvan parissa.

Psykiatrina esiintyvä Mabuse on hypnoosia tehokkaasti hyväksi käyttävä suurrikollinen, joka terrorisoi rikollisjoukkonsa kanssa yhteiskuntaa. Mabuselle kelpaa kaikki saatavilla oleva omaisuus aina uhkapelivoitoista tärkeisiin osakkeisiin ja hän on yhtä lailla elementissään niin hektisessä pörssissä, laitakaupungin syrjäkujilla kuin rahvaan juottoloissakin. Mabuse ohjailee ihmisiä täysin omien mieltymystensä mukaan, eikä ihmishenki ole hänelle minkään arvoinen, olipa kyseessä kuka tahansa.

Viimein Mabusen toimista kiinnostuu myös poliisi ja yleisenä syyttäjänä toimiva von Wenk ottaa tehtäväkseen Mabusen vangitsemisen. Hänen toimiaan hankaloittaa pitkään kuitenkin se, ettei kukaan tunnu tietävän miltä tämä lukuisilla henkilötunnuksilla varustettu ja taidokkaalla maskeerauksella ulkonäköään alati muuttava rikollinen näyttää. Vähitellen von Wenk onnistuu kuitenkin haalimaan tiedonmurusia sieltä täältä ja verkko Mabusen ympärillä alkaa kiristyä.

Jacques sijoitti tarinansa Müncheniin ja sen lähiympäristöön, mutta Lang, joka halusi elokuvansa toimivan dokumenttina koko sodan jälkeisestä aikakaudesta, ei halunnut kahlita tapahtumia mihinkään tiettyyn paikkaan. Niinpä lavasteryhmä sai luonnostella Neubabelsbergin studioille anonyymin suurkaupungin, joka olisi tunnistettavissa saksalaiseksi, mutta ei miksikään erityiseksi paikaksi. Vaikka aikalaiset väittivätkin ekspressionismilla höystettyä kaupunkikuvaa Berliiniksi, pysyy tyylikkään lavastuksen ansiosta elokuvan tapahtumapaikka Langin toiveiden mukaisesti piilossa loppuun saakka.

Lang lähestyy aihettaan huomattavasi kyynisemmin kuin muutamaa vuotta myöhemmin saksalaisen yhteiskunnan rappeutumiselle kasvot antava G. W. Pabst elokuvassaan Iloton katu (1925). Peliluolat, näyttävät varietee-esitykset ja hulppeat palatsit toimivat elinympäristönä keskiluokalle, joka on menettänyt kykynsä iloita jokapäiväisestä elämästä. Huvitusta ja nautintoa etsitään kaikesta, mikä kiihottaa mieltä edes jollain tasolla, olkoon se sitten uhkapeli, seksi, spiritismi, huumeet tai varastaminen – kaikki kelpaa. Jo ensimmäinen kohtaus, jossa Mabuse levittää eteensä koko valepukujensa kirjon, osoittaa kuinka identiteetit ovat kadonneet ja tämän myötä myös ihmissuhteet romuttuneet: aviopuolisot hädin tuskin tuntevat toisiaan ja pelipöytien ääressä notkuu elämästään otteen menettäneitä aaveita, joista on jäljellä enää korea ulkokuori. Ajan henki kiteytyy hyvin kuuluisassa välitekstissä: "pelasin… hävisin… mutta kenelle?".

Kaksi vuotta myöhemmin valmistuneen Nibelungen laulun (1924) tavoin myös Tri Mabuse – ihmispeto on kahteen osaan jaettu suurelokuva, jonka puoliskot poikkeavat jonkin verran toisistaan. Ensimmäinen osa, "Aikamme kuva", keskittyy Mabusen rikoksiin ihmiskuntaa kohtaan sekä kuvaamaan elämää yleisellä tasolla. Toinen osa, "Aikamme ihmisiä", on suoraviivaisempaa gangsterielokuvaa. Molemmat osat ovat erittäin taidokkaasti toteutettuja, joskin ensimmäinen puolisko on aavistuksen verran raskas ja hidastempoinen. Elokuvan lopetus on Langille ominaiseen tapaan tehokas ja mieleenpainuva.

Langin vakiokasvo, kaiken kaikkiaan kymmenessä ohjaajan elokuvassa esiintynyt Rudolf Klein-Rogge tekee Mabusena yhden kuuluisimmista roolisuorituksistaan. Jykeväkasvoinen näyttelijä sopii rooliin erittäin hyvin onnistuen olemaan vakuuttava jokaisena esittämänään persoonana. Mabusen vastapeluria, van Wenkiä esittää Väsyneessä kuolemassa nimiroolin tulkinnut Bernhardt Goetzke, jonka elegantti ja vähäeleinen näytteleminen on hienoa katseltavaa sekin. Muissa keskeisissä rooleissa loistavat Gertrude Welcker tylsistyneenä kreivittärenä, herrasmiesrooleja usein tulkinnut Alfred Abel tämän aviomiehenä sekä Aud Egene Nissen, jonka roolihahmo on valmis jopa kuolemaan Mabusen puolesta. Siegfriediä Nibelungen laulussa esittävä Paul Richter on tällä kertaa teollisuuspohatan nuori poika, jonka huijauksesta poliisi saa kipinän Mabusen toimien tutkimiselle.

Tohtori Mabuse – ihmispeto on niin yhteiskunta- kuin rikoselokuvankin raskassarjalainen. Se on tehokas, vaikuttava ja mielenkiintoinen – yksi Fritz Langin suurimmista elokuvista. Lang palasi Mabusen hahmon pariin vielä kahdesti: juuri ennen pakoaan Saksasta vuonna 1933 (Tohtori Mabusen testamentti) sekä uransa viimeisessä elokuvassa Tohtori Mabusen 1000 silmää (1960). Tämän lisäksi Mabuse-tarinoita filmattiin monien muidenkin elokuvantekijöiden toimesta, mutta Langin alkuperäisvisiot aiheesta ovat edelleen ylittämättömät.

DR. MABUSE, DER SPIELER (Der Grosse Spieler + Inferno), 1922 Saksa

Tuotanto: Uco-Film der Decla-Bioscop Ohjaus: Fritz Lang Käsikirjoitus: Thea von Harbou, Fritz Lang (Norbert Jacquesin tarinasta) Kuvaus: Carl Hoffmann Lavastus: Carl Stahl-Urach, Otto Hunte, Erich Kettelhut, Karl Vollbrecht Puvustus: Vally Reinecke
Näyttelijät: Rudolf Klein-Rogge (tri Mabuse), Bernhard Goetzke (van Wenk), Aud Egede Nissen (Cara Carozza), Gertrude Welcker (kreivitär Dusy Told), Alfred Abel (kreivi Told), Paul Richter (Edgar Hull), Robert Forster-Larrinaga (Spoerri)