VIIMEINEN INTIAANIKAPINA
Elokuva on formaattina mitä loistavin mahdollisuus uusiin maailmankolkkiin tutustumiseen ja aikamatkojen tekemiseen. Tämä tuli jälleen kerran selväksi Le Giornate del Cinema Muto -festivaaleilla Pordenonessa, jonka ohjelmistoon kuuluivat niin ikivanhat makeismainokset, tähtinäyttelijöiden Euroopan vierailut, japanilaisten tutkimusmatkailijoiden Antarktiksen valloitusyritys kuin Argentiinassa viime vuosisadan alussa ollut intiaanikapinakin. Viimeksi mainittujen kaltaiset tapahtumat ovat ymmärrettävistä syistä jääneet meille koulussa opettamatta, mutta onneksemme niitä voi ihailla vielä näin vanhemmallakin iällä. Hatunnoston arvoisena asiana voi puolestaan pitää sitä, että Argentiinan tapahtumista kertova Viimeinen intiaanikapina on vapaasti katsottavissa Cinema Argentinon sivuilta.
Viimeinen intiaanikapina sijoittuu vuoden 1904 San Javieriin, jossa paikalliset mocovi-intiaaniheimon jäsenet saivat tarpeekseen surkeista elinoloista sekä hallituksen harjoittamasta terrorista ja hyökkäsivät kaupungin valkoisten asukkaiden kimppuun. Viitisenkymmentä henkilöä sai surmansa ja lähes sata loukkaantui. Alkuperäisistä tapahtumista ei ole säilynyt kuvamateriaalia, mutta Alcido Grecan vuonna 1918 ohjaamassa elokuvassa esiintyy silti monia kansannousussa mukana olleita henkilöitä. Näin kansannousua käsitteleviin tapahtumiin on saatu vahva historiallinen side.
Lyhyellä tapahtumien taustoja ja sen saamaa mediahuomiota esittelevällä prologilla alkava elokuva käsittelee konfliktia kiihkottomasti, eri näkökulmia huomioon ottaen. Vaikka pääpaino onkin valkoisten intiaaneja kohtaan tekemissä vääryyksissä, se ei kuvaa alkuperäiskansan asukkaita ainoastaan yksipuolisina uhreina, vaan osoittaa myös heimon sisäisten ristiriitojen synnyttämät ongelmat. Tapahtumia on väritetty ylimääräisellä ihmissuhdekuviolla, joka ei kuitenkaan siirrä katsojan fokusta muualle.
Mocovit laskivat elokuvantekijät keskelle jokapäiväistä elämäänsä ja niinpä katsojan onkin helppo heittäytyä heidän maailmaansa. Valkoiset pysyttelevät lähes kauttaaltaan taustalla ja ennen lopullista yhteenottoa heitä nähdään vain vilaukselta. Perinteiset vastakkainasettelut ovat vähäisiä, mikä saattaa olla elokuvaa ajatellen vain hyväksi – asiasta kiinnostunut katsoja osaa kyllä poimia väkivaltaan johtaneet yksityiskohdat itsekin. Lisäksi aihe on ollut valmistuessaan varmasti vielä tulenarka ja turhaa kansanryhmien kiihottamista on pyritty välttämään kaikin keinoin. Lopputulos ei ollut kuitenkaan suuren yleisön mieleen ja pian elokuva oli lähestulkoon unohdettu. Alkuperäinen versio on tiettävästi ollut olemassa vielä 1950-luvulla, mutta seuraavalla vuosikymmenellä se oli jo kadonnut. Niinpä tänä päivänä nähtävä versio on jouduttu tekemään 16 mm:n mustavalkokopion pohjalta.
Viimeinen intiaanikapina on taitavasti tehty elokuva, joka ei manipuloi katsojia liikaa. Kamera kuvaa tapahtumia sopivalta etäisyydeltä ja kertovien välitekstien avulla jokaisen on helppo pysyä mukana tapahtumissa. Fiktiiviset juonenkäänteet olisi voinut minun puolestani unohtaa, mutta ymmärrettävää on sekin, että näin elokuvalle on pyritty hakemaan maksimaalinen katsojakiinnostavuus. Argentiinalaisen elokuvakriitikon Fernando Martin Peñan mukaan ”jos kyseessä olisi amerikkalainen elokuva, Viimeistä intiaanikapinaa pidettäisiin Robert J. Flahertyn Nanookin (1922) edeltäjänä ja sillä olisi tärkeä paikka elokuvan historiassa”. Valitettavasti näin ei ainakaan vielä ole, mutta Pordenonen kaltaiset esilletuonnit saattavat sen sinne joskus vielä nostaa.
Tuotanto: Greca Films
Ohjaus: Alcides Greca
Käsikirjoitus: Alcides Greca
Välitekstit: Ángel Guido
Näyttelijät: Bernardo Lopez (intiaaniheimon päällikkö), Jesus Salvador López (kapinallisten johtaja), Rosa Volpe (Rosa Paiqui), Alcides Greca, Fernando Centeno, Jose Luis Ferrarotti, vuoden 1904 kapinallisia