MANHATTA
Jokaisella elokuvasta kirjoittavalla on todennäköisesti listoillaan sellaisia suosikkeja, joiden hyvyyttä ei ole selitettävissä tavallisin kriteerein. Kyseessä ei ole välttämättä edes suuren suuri mestariteos vaan elokuva, joka on vain jostain syystä jäänyt elämään kirjoittajan tajuntaan nousten arvoon, jota kukaan muu ei pysty ymmärtämään. Tällaista elokuvaa ei välttämättä kannattaisi arvostella lainkaan, toisaalta taas siitä kirjoittaminen on äärettömän kiehtovaa. Omalla kohdallani tällainen teos on vuosikymmenien takainen lyhytelokuva Manhatta (1921).
1920-luku oli kaupunkisinfonioiden kulta-aikaa. Suurkaupunkien elämää kuvattiin kaikkialla aina Pariisista Amsterdamiin, Napolista Sao Paoloon ja Moskovaan unohtamatta tietenkään Walther Ruttmannin työstämää klassikkoa Berliini, suurkaupungin sinfonia (1927). Eikä kaupunkielokuvien suosio näytä kadonneen nykypäivänäkään, siitä osoituksena vaikkapa kaksi pääkaupungistamme tehtyä elokuvaa: ensin Helsinki – kaupunkisinfonia (1995) sekä aivan tuoreeltaan Peter von Baghin Helsinki, ikuisesti (2008). Maailmassa ei taida olla sellaista suurkaupunkia, jonka elämää ei olisi jossain muodossa siirretty valkokankaalle.
Harva taitaa kuitenkaan tietää, että kaupunkisinfonioiden alku oli 1920-luvun New Yorkissa, jossa kaksi ansioitunutta valokuvaajaa Paul Strand (1890-1976) ja Charles Sheeler (1883-1965) päättivät luoda tavanomaisesta poikkeavan katsauksen metropoliin. Syntyi elokuva, jonka tarkoituksena oli näyttää New Yorkia sellaisena kuin mitä se todellisuudessa oli, eikä minään perinteisenä turistien kiertoajeluna. Näin syntyi Manhatta, dokumentaari elämää sykkivästä New Yorkista.
Kymmenminuuttinen Manhatta kuvaa kohdettaan löyhästi yhden päivän ajalta. Se alkaa otoksella lautalla maihin saapuvasta ihmisjoukosta, joka on matkalla työhön. Tästä eteenpäin nähdään moderneja ja persoonattomia pilvenpiirtäjiä sekä seurataan kiireellistä satamaa ja tavara-asemaa. Nähdään kuinka toisaalla uusi syrjäyttää vanhan ja kuinka toisaalla menneisyys ja edistys elävät sopusoinnussa rinnakkain. Sanonta, jonka mukaan New York ei nuku koskaan, tuntuu olleen totta jo 1920-luvulla.
Pääasiassa lintuperspektiivistä kuvattu Manhatta on kauttaaltaan tyylikäs ja mielenkiintoinen lyhytelokuva, ainakin kaikille historiasta ja suurkaupunkien menneisyydestä kiinnostuneille. Se on komeasti toteutettu kokonaisuus ja sen kuvissa on samalla aikaa niin pelkistettyä realismia kuin idyllistä runollisuuttakin – selvästi näkee, että tekijät ovat rakastaneet aihettaan. Oman lisämausteensa jo ennestäänkin hienoon kokonaisuuteen tuovat väliteksteissä käytetyt Walt Whitmanin (1819-1892) runosäkeet. Ainoana miinuksena voi pitää elokuvan kestoa, sillä kyllä tällaista olisi kelvannut katsella pidempäänkin.
Manhatta ei saavuttanut koskaan samanlaista maailmanlaajuista suosiota kuin kuuluisat eurooppalaiset virkaveljensä, eivätkä sen tekijät nousseet samanlaiseen kuuluisuuteen elokuvien maailmassa kuin muut suurkaupunkien elämää tallentaneet dokumentaristit. Maalauksistaan tunnetulle Sheelerille Manhatta jäi ainoaksi elokuvakokemukseksi, kun taas Strand jatkoi uraansa tehden poliittisia dokumentaareja. Strand jätti kotimaansa McCarthyn kommunistivainojen aikaan vuonna 1949 ja muutti Ranskaan, jossa hän vietti loppuelämänsä.
Ohjaus: Paul Strand, Charles Sheeler
Kuvaus: Paul Strand, Charles Sheeler