MANSAAREN TUOMARI
Alfred Hitchcockin toiseksi viimeinen mykkäelokuva (Puhtauden lunnaat tehtiin sekä mykkä- että ääniversiona, vaikka viimeksi mainittu onkin yleisemmin nähtävillä) sai ensi-iltansa vuonna 1929. Se kertoo kahdesta elinikäisestä kaveruksesta, Petestä (Carl Brisson) ja Philipistä (Malcolm Keen), jotka rakastavat samaa naista, Katea (Anny Ondra). Pete on köyhä kalastaja, joten Katen isä (Randle Ayrton) ei katso hyvällä hänen kiinnostustaan tytärtään kohtaan. Niinpä Pete päättää lähteä maailmalle keräämään omaisuutta, jonka myötävaikutuksella voi sitten valloittaa Katen sydämen.
Lähtiessään Pete pyytää Katea odottamaan hänen paluutaan ja toivoo, että Philip pitäisi Katesta huolta. Peten poissa ollessa kotiin jääneen kaksikon välit muuttuvat lämpimiksi ja kun kotisaarelle tulee tieto Peten kuolemasta, antautuvat he romanssilleen. Mutta onni on lyhytaikaista, sillä Pete ei olekaan kuollut, vaan matkalla takaisin kotiin.
Mansaaren tuomari on tuotannoltaan varsin näyttävä elokuva. Cornwallilainen kalastajamiljöö (elokuvaa ei kuvattu Man-saarella, sillä Hitchcock piti Cornwallin rannikkoa parempana vaihtoehtona) on tyylikkäästi esitetty ja elokuvan romanttisista aineksista – lumoava metsä, meren huuhtoma kallioranta – otetaan kiitettävästi tehoja irti. Myös vanhoillisesta yhteisöstä, jossa kunnian ja maineen vaaliminen on tärkeintä ja jossa yksi ainoa harha-askel voi tuhota kunniallisen kansalaisen lupaavankin uran kertaheitolla, saadaan lisäväriä tarinaan. Valitettavasti tähän Mansaaren tuomarin vahvuudet loppuvatkin.
Toisin kuin monet elokuvantekijät, Hitchcock suhtautui innolla äänielokuvaan, sillä hänen mielestään tällä tavalla elokuva sai täysin uuden ulottuvuuden. Saatan olla mielipiteeni kanssa yksin, kun totean, että ilman ääntä Hitchcockista ei olisi välttämättä tullut samanlaista ohjaajamestaria, jona hänet nykyään muistetaan. Yksikään tähän mennessä näkemistäni brittimestarin mykkäelokuvista ei ole nimittäin ollut juuri keskivertoa kummempi ja suurin syy tähän on nimenomaan näyttelijöiden ohjaaminen. Mansaaren tuomarissa näyttelijöiden työskentely on varsinkin keskeisten miesroolien kohdalla todella heikkoa. Kummallakin tuntuu olevan ainoastaan yksi ilme, jota käyttää: Peteä esittävä Brisson turvautuu innokkaaseen, silmät sepposen selällään olevaan virnistykseen. kun taas Philipiä tulkitseva Keen katsoo kaikkialle hämmentyneenä ja nöyrtyneenä. Ydinkolmikosta ainoana puhtaat paperit saakin Anny Ondra, joka saa roolihahmostaan luonnollisen ja jopa sympaattisen.
Jos eivät näyttelijät onnistu tahoillaan, niin eipä kehumista ole tarinassakaan. Se on kauttaaltaan hajuton ja mauton, eikä Hitchcockilla ole loppujen lopuksi eväitä nostaa sitä lentoon. Ensimmäiseksi ongelmaksi nousee se, että Peten kotiinpaluu on sijoitettu aivan liian aikaiseen vaiheeseen – Philipin ja Katen romanssi jää näin täysin puolitiehen. Peten ja Katen naimasopimus on niin ikään hutaisten ja epäuskottavasti luotu, eikä loppuhuipennustakaan voi kehua, sillä siinä ei ole tunnetta lainkaan. Hitchcockin puolustukseksi on tosin sanottava, että melkoisen virtuoosin olisi pitänyt ohjaajan pallilla istua, että tästä materiaalista olisi saanut toimivan elokuvan aikaiseksi.
Mansaaren tuomari on teos, joka antaa olettaa itsestään melkoisesti, eikä vähiten ohjaajansa vuoksi. Vaikka ulkoasussa ei olekaan moittimista, on lopputulos siitä huolimatta heikko. Kokonaisuutena tämä lukeutuu niiden elokuvien joukkoon, joita ei todennäköisesti edes muistettaisi ilman Alfred Hitchcockin signeerausta. Mansaaren tuomari on tylsä ja mitätön puolitoistatuntinen, jota voi suositella vain innokkaimmille Hitchcock-faneille.
Tuotanto: British International Pictures
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Eliot Stannard (Sir Hal Cainen romaanista)
Kuvaus: Jack E. Cox
Lavastus: C. Wilfred Arnold
Leikkaus: Emile de Ruelle
Näyttelijät: Carl Brisson (Pete Quilliam), Malcolm Keen (Philip Christian), Anny Ondra (Kate Cregeen), Randle Ayrton (Caesar Cregeen), Clare Greet (Philipin äiti), Wilfred Shine (tohtori)