MATER DOLOROSA
Saadessani jouluna 2002 Peter von Baghin Elokuvan historia -kirjan, paneuduin tavallista syventyneemmin neljän ohjaajan urasta kertoviin teksteihin. Fritz Lang, F. W. Murnau ja D. W. Griffith olivat monella tapaa tuttuja elokuvantekijöitä, joiden teoksia oli dvd:n myötä ilmestynyt markkinoillekin. Ranskalainen Abel Gance oli sen sijaan suuri mysteeri ja pysyi sellaisena vielä vuosien ajan: hänen elokuviaan ei ollut saatavilla, eikä häneen kohdistuvaa kirjoittelua kohdannut juuri missään. Tänä päivänä tilanne on muuttunut ja lähes kaikki Gancen tärkeimpinä pidetyt mykkäelokuvat on yhytettävissä tavalla tai toisella.
Vuonna 1917 valmistunut Mater Dolorosa on synkkä ja julma melodraama, jossa menestyneen lastenlääkärin tylsistynyt ja tuskastunut vaimo etsii lohtua miehensä kirjailijaveljeltä. Kun veli kertoo astuvansa takavasemmalle ja antavansa naiselle aikaa avioliittonsa selvittämiseen, he ajautuvat kamppailuun, jossa kirjailija loukkaantuu kuolettavasti. Aivan kuin tässä ei olisi onnettomuutta kerrakseen, nousee pian miehen kuoleman jälkeen esiin vihje, jonka mukaan lääkärimiehen lapsen oikea isä olisi hänen veljensä. Avioliitto ajautuu kaaokseen, josta poispääsy tuntuu olevan mahdotonta.
Mater Dolorosa on näyttävä ja komeasti toteutettu elokuva, jonka tarina on tosin vanhentunut jo aikapäiviä sitten. Vaikka siinä onkin ripaus venäläisten intohimodraamojen kiihkeyttä ja Asta Nielsenin saksalaiselokuvien alakuloa, se ei onnistu kokonaisuutena nousemaan keskitasoa ylemmäs. Olisin nimittäin kaivannut toisenlaista loppua näiden kaikkien hurjien juonenkäänteiden jälkeen, sillä tällaisenaan finaali jää tavanomaisuudessaan ja sovittelevuudessaan aivan liian laimeaksi. Sekin olisi saatu varmasti toimivaksi, mutta jostain syystä Gance haluaa päättää tarinan onnellisesti.
Ulkoasultaan Mater Dolorosa on sen sijaan mitä hienointa katsottavaa. Rohkeasti valaistuissa kuvissa on voimaa ja chiaroscuron käytössä on nähtävissä Leonce Perret’n, Cecil B. DeMillen ja Benjamin Christensenin vaikutteet. Värisävyt (sininen, keltainen, vihreä) antavat elokuvalle hyvin erikoisen ulkoasun. Loisto ei ole vain ulkokultaista, sillä Léonce-Henri Burelin kamera tuntuu tunkeutuvan syvälle päähenkilöiden sieluun tavoittaen heidän sisimpänsä tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Näyttelijät ovat kauttaaltaan hyviä ja erityisesti Emmy Lynn tulkitsee hienosti elämässään epäonnistuneen perheenäidin tuskaa.
Mater Dolorosan mykkäversio restauroitiin alkuperäistä vastaavaan kuntoon usean kopion pohjalta 1990-luvun alussa ja on sittemmin saanut esitysaikaa elokuvafestivaaleilla ja esityssarjoissa. Gance palasi aiheen pariin äänielokuvan myötä ja filmasi aiheesta uusintaversion vuonna 1933, joka tuntuu tosin jääneen alkuperäistä huomattavasti tuntemattomammaksi.
Tuotanto: Films de France, Le Film d'Art
Ohjaus: Abel Gance
Käsikirjoitus: Abel Gance
Kuvaus: Léonce-Henri Burel
Näyttelijät: Emmy Lynn (Marthe Berliac), Firmin Gémier (Gilles Berliac), Armand Tallier (Claude Berliac), Anthony Gildès (Jean), Paul Vermoyal, Gaston Modot, Antonin Carène, Antonin Artaud