ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Carl Theodor Dreyerin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Gertrud (1964) on kertomus rakkaudesta. Siinä pääosan esittänyt Nina Pens Rode luo ikimuistoisen muotokuvan keski-ikäisestä naisesta, joka elää rakkaudesta, mutta joka ei koskaan saa samanlaista vastarakkautta miesystäviltään. Lopulta Gertrud antaa periksi, hylkää seuralaisensa ja omistautuu pelkästään itselleen. Elokuvan lopussa Gertrud kertoo ystävälleen tietävänsä mitä rakkaus on, sillä hän on kokenut sen.

Huomattavasti karumman kuvan rakastamisesta ja rakkaudesta Dreyer esitti vuonna 1924 elokuvassa Naisen orja. Vuosisadan alun seurapiireihin sijoittuva elokuva näyttää tunnemaailman rujon puolen: himon, hyväksikäytön ja häikäilemättömyyden. Siinä missä Gertrud kertoo rakkauden rauhoittavasta ja tasapainottavasta voimasta, on Naisen orja kertomus rakkaudesta, joka ajaa ihmisen tuhoon.

Elokuvan päähenkilö on maailmankuulu maalari Claude Zoret (Benjamin Christensen). Hän on saavuttanut urallaan aseman, jossa hänen ei enää tarvitse välittää rahasta, vaan hän voi maalata pelkkään inspiraatioon nojaten. Kun muuan lehtimies kysyy taiteilijalta, miksi hän ei halua myydä kuuluisien maalaustensa luonnoksia edes suurella rahasummalla, tämä vastaa: ”Emmehän me halua myydä kauneimpia muistojamme”. Seuranaan taiteilijalla on hänen suosikkimallinsa ja rakkautensa Mikael (Walter Slezak), josta tulee myöhemmin vielä myös hänen adoptiopoikansa.

Eräänä päivänä venäläinen ruhtinatar Zamikoff (Nora Gregor) saapuu taiteilijan luo ja pyytää tätä maalaamaan hänestä muotokuvan. Ensi alkuun Zoret kieltäytyy, mutta muuttaa pian mielensä aavistamatta kuitenkaan, kuinka prosessi tulee vaikuttamaan hänen elämäänsä. Ruhtinatar viettelee Mikaelin, joka jättää isäntänsä riutumaan yksinäisyyteen.

”Nyt voin kuolla rauhassa, sillä olen saanut kokea suuren rakkauden.” Claude Zoret

Tanskalaisen Herman Bangin romaaniin (1902) perustuva kertomus oli filmattu aiemmin Mauritz Stillerin toimesta (Vingarne, 1916), mutta tänä päivänä Dreyerin näkemys on huomattavasti tunnetumpi. Tuottaja Erich Pommerin kutsusta Saksaan saapuneen Dreyerin tueksi valjastettiin nimekäs tekijäryhmä sekä kiitettävä summa rahaa, joiden avulla pyrittiin takaamaan elokuvan korkealaatuisuus sekä menestys kansainvälisilläkin markkinoilla. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä hienostuneisuudestaan huolimatta sen homoeroottinen tarina ei herättänyt kiinnostusta ulkomailla. Tämän seurauksena Dreyerin ja Pommerin tiet erosivat ja ohjaaja palasi Kööpenhaminaan. Siellä seuraavaksi valmistuneesta Kunnioita vaimoasi (1925) –elokuvasta kypsyi hänen ensimmäinen mestariteoksensa.

Naisen orja on ulkoisilta avuiltaan suurenmoinen ja korkealaatuinen teos. Saksalaiseen tapaan suurelta osin studiossa kuvatun elokuvan koristeellisuus ja visuaalinen rikkaus on ihailtavaa, vaikka sen esittämä maailma onkin selkeän pinnallinen ja epäaidon oloinen. Kuvaajina toimineet Karl Freund (sisäkohtaukset) ja Rudolph Maté (ulkokuvat) ovat tehneet upeaa työtä ja monet elokuvan otoksista ovat kuin maalauksia. Freund, joka siirtyi kesken kuvausten tekemään F. W. Murnaun kanssa Viimeistä miestä (1924), tekee Naisen orjassa ainoan valkokangasesiintymisensä – hän näyttelee taidekauppiasta.

Saksalaisen elokuvan kekseliäät tehokeinot – raskas symboliikka, liikkuva kamera – olivat tuolloin jo yleisessä käytössä, mutta Dreyer ei omaksunut niitä, vaan luotti omiin vahvuuksiinsa. Rauhallinen ja hillitty kerronta, tarinaa sulavasti eteenpäin kuljettava leikkaus ja pääosakolmikon tasapainoiset roolisuoritukset ovat Naisen orjan vahvinta antia. Myös kasvot ja ilmeet ovat tämänkin Dreyerin teoksen kohdalla tärkeässä osassa: kreivittären viekoitteleva katse Mikaelille, tämän yliolkaisuus Zoret’n seurassa sekä mestarin itsensä tyhjyyteen porautuva tuijotus osoittavat, kuinka vähäeleisesti Dreyer pystyi luomaan tunnelmallista ja toimivaa draamaa.

Hienouksistaan huolimatta Naisen orja ei onnistu saavuttamaan täydellisyyttä. Pääosakolmikkoa lukuun ottamatta tarinan muut ihmissuhteet jäävät etäisiksi ja irrallisiksi, jopa teennäisiksi. Alkupuolta vaivaa hienoinen jähmeys, eivätkä Grete Mosheimin (rouva Adelsskjold) ja Didier Aslanin (kreivi de Monthieu) roolisuoritukset ole muun näyttelijäryhmän tasoisia. Loppuhuipentuma on sen sijaan kaikessa kylmyydessäänkin hieno ja onnistunut.

Naisen orja oli Jeanne d’Arcin kärsimyksen (1928) ohella Dreyerin oma suosikki hänen mykkäelokuvistaan. Elokuvan heikosta aikalaismenestyksestä huolimatta se luetaan nykypäivänä ohjaajansa suurten teosten joukkoon. Kiitos hienojen dvd-julkaisuiden jokaisella on mahdollisuus arvioida nämä väitteet itse. Se kannattaa, sillä muutamasta kauneusvirheestä huolimatta kyseessä on komea elokuva, jonka koristeellinen ulkoasu, Häxanin (1922) ohjanneen Benjamin Christensenin loistava pääosasuoritus sekä ajaton tarina toimivat edelleen.

MIKAËL, 1924 Saksa

Tuotanto: Decla-Bioscop (UFA) Ohjaus: Carl Th. Dreyer Käsikirjoitus: Thea von Harbou, Carl Th. Dreyer (Herman Bangin romaanista Mikael) Kuvaus: Karl Freund, Rudolph Maté Lavastus: Hugo Häring Musiikki: Hans Joseph Vieth Puvustus: Hugo Häring
Näyttelijät: Benjamin Christensen (Claude Zoret), Walter Slezak (Mikael), Nora Gregor (ruhtinatar Lucia Zamikoff), Robert Garrison (kriitikko Zwitt), Max Auzinger (hovimestari), Grete Mosheim (rouva Adelsskjold), Alexander Murski (herra Adelsskjold), Didier Aslan (kreivi de Monthieu), Karl Freund (taidekauppias Leblanc)