MINUN POIKANI
Toisen lapsi
”Anna anteeksi, tämä ei ole sinun poikasi…”
Jokainen voi miettiä, miltä oheinen toteamus kuulostaisi synnytyssairaalan rappusilla kuultuna. Näin käy Andreille (Gennadi Mitshurin) hänen hakiessaan vaimoaan Olgaa (Anna Sten) kotiin. Tieto lapsen oikeasta isästä on Andreille tärkeä, mutta ei lopulta muuta mitään. Hän ei lähde kotoa, vaan yrittää jatkaa elämäänsä ja sopeutua tilanteeseen parhaansa mukaan. Voiko tällaisen jälkeen mikään kuitenkaan palata ennalleen?
Neuvostoliittolaisen elokuvan unohdettuihin tekijöihin lukeutuneen Jevgeni Tshervjakovin melodraama Minun poikani (1928) oli vuosikymmeniä kateissa, kuten muukin hänen tuotantonsa. Samaan aikaan kun maailmalla kohistiin Fritz Langin Metropoliksen (1927) löytyneistä keloista, samasta arkistosta löydettiin myös Tshervjakovin elokuva, joka sai kuitenkin palata kotiin vähemmällä huomiolla. Eikä lainkaan oikeutetusti, sillä vaikka Metropoliksen asema elokuvan historiassa on aivan toisella tasolla kuin Tshervjakovin teoksen, ei sitäkään pidä vähätellä. Kyseessä on nimittäin kertakaikkisen komea elokuva, psykologisten hahmotusten mestarina pidetyn Carl Th. Dreyerin tuotantojen veroinen teos, joka samalla valaisee edes hieman neuvostoelokuvan tuntematonta aluetta aikakauden suosituimpien elokuvien vanavedessä. Samalla se luo toiveita ja odotuksia, että Tshervjakovin muutkin elokuvat tulisivat vielä joskus päivänvaloon.
Minun poikani muistuttaa monilta osin nimenomaan Dreyerin elokuvia. Sisimpien tuntojen vähäeleisenä kuvaajana muistettu tanskalaisohjaaja on saattanut vaikuttaa Tshervjakovin metodeihin, ovathan molemmat olleet tavattoman kiinnostuneita kasvoista ja silmistä aikana, jolloin maailmalla puhuttiin mieluummin saksalaisesta ekspressionismista tai neuvostoliittolaisen montaasielokuvan estetiikasta. Dreyerin Ranskassa ohjaamaa Jeanne d’Arcin kärsimystä (1928) on aina pidetty lähikuvakerronnan ylittämättömänä saavutuksena, mutta kovin kauaksi siitä ei jää Tshervjakovin teoskaan, sen verran intensiivisesti hän käyttää kasvoja ja silmiä tunnetilojen kuvauksessaan ja antaa vasta loppuhuipentumassa tilaa montaasiratkaisuille.
Ohjaaja kertoi halunneensa näyttää elokuvansa keinoin ”koko se mutkikkaan emotionaalisen ilmiökentän, jota kutsutaan inhimillisiksi tunteiksi, vailla mitään historiallisia, realistisia, teollisia tai muita koristeita”. Näistä lähtökohdista on pystytty kasvattamaan väkevä ja vaikuttava draama, joka on paitsi pienten yksityiskohtien tarkkaa näytöstä, myös hiljaisuuden elokuvaa: sanomattomia sanoja, tukahdutettuja tunteita, sisimmän myllerrystä. Hengitys kiihtyy ja muuttuu raskaaksi, kädet etsivät tarttumapintaa, kasvoissa on nähtävissä niin tuska kuin tyrmistyskin. Yksikään ele tai ilme ei ole liian korostettu tai epäuskottava. Erityisen hienosti ohjaaja kuvaa naapureita, joiden alkuinnostus vaihtuu pian epäilyksi perheen onnesta: vilpittömät onnentoivotukset vaihtuvat salaperäisen, kaikkitietävän hymyn kera esitettyihin kysymyksiin siitä, miksi äiti on aina lapsen kanssa yksin.
Elokuvan keskeisimmät hahmot ovat tietenkin Andrei ja Olga, jotka ovat läsnä lähes jokaisessa kohtauksessa. Elokuvahistorioitsija Pjotr Bagrovin mukaan ”elokuvan pitkät lähikuvat olivat katsojan kannalta yhtä hyökkääviä kuin klassisten neuvostoelokuvien nopeat leikkaukset. Ne saavat jokaisen liikahduksen täyttymään merkityksistä”. Gennadi Mitsurinin ja Anna Stenin roolisuoritukset ovat huikeita: he eivät vain näyttele, he elävät roolinsa joka solullaan.
Tuotanto: Sovkino Leningrad
Ohjaus: Jevgeni Tshervjakov
Käsikirjoitus: Aleksandr Matsheret, Viktor Turin, Juri Gromov, Jevgeni Tshervjakov (Dmitri Svertshkovin novellista)
Kuvaus: Svjatoslav Beljajev
Lavastus: Semjon Meikin
Näyttelijät: Anna Sten (Olga Surina), Gennadi Mitshurin (Andrei Surin), Pjotr Berjozov (Trofim), Olga Trofimova (lihava naapuri), Jelena Volintseva (laiha naapuri), N. Mihailova (iäkäs naapuri), Ursula Krug (kuolleen lapsen äiti), Nadezhda Jermakovitsh (prostituoitu)