YHTEISKUNNAN KURJIA
Kurjat
Harva kaunokirjallisuuden merkkiteos on innoittanut elokuvantekijöitä Victor Hugon Kurjien (ilm. 1862, suom. 1908) tavoin. Ensimmäinen hatara filmiviritelmä tehtiin niinkin aikaisin kuin vuonna 1897, jolloin Lumièren veljekset tarttuivat aiheeseen pioneerien hengessä. Kaiken kaikkiaan aihetta käsiteltiin mykän kauden aikana yli kymmenen kertaa, mutta suurin osa niistä on jo aikapäiviä sitten kadonnut elokuvahistorian hämärään. Kuuluisin näistä kaikista on Henri Fescourtin vuonna 1925 ohjaama 6,5 tuntia pitkä versio, joka esitettiin Pordenonen mykkäelokuvajuhlilla vuonna 2015.
Ranskalainen Albert Capellani oli tapaillut Hugon romaania jo filmatessaan Jean Valjeanin tarinaa vuonna 1905 ilmestyneessä lyhytelokuvassa Le Chemineau, joka ei kuitenkaan kattanut koko kertomusta, vaan ainoastaan Jean Valjeanin ja piispa Myrielin kohtaamisen. Seitsemän vuotta ja kymmeniä aina vain kunnianhimoisempia elokuvia myöhemmin hän oli valmis tarttumaan Hugon tekstiin uudelleen ja ohjaamaan lähes kolmituntisen, seitsemään osaan jaetun version. Kokoa ja näköä riitti enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta niin menestystäkin: Yhteiskunnan kurjia teki Capellanista kertaheitolla kuuluisan ja pian hänet tunnettiin Yhdysvalloissa asti.
Tarinan päähenkilö on Toulonin vankilasta karannut Jean Valjean (Henry Krauss), joka etsii yösijaa pienestä Dignen kylästä. Pelottavan ja kieltämättä hyvin rikollisen näköisen Valjeanin ei ole kuitenkaan helppoa saada sellaista, kunnes ystävällinen piispa Myriel (Léon Bernard) majoittaa hänet luokseen. Valjean palkitsee auttajansa varastamalla tämän hopeat, mutta kun santarmit vangitsevat hänet, piispa Myriel saapuu paikalle ja puhuu vankikarkurin ulos pinteestä. Myriel kirjoittaa hänelle vielä suosituskirjeenkin, jolla hakea töitä.
Valjeanin matka jatkuu. Hän menestyy elämässään ja vaihtaa nimensä herra Madeleineksi. Hän perustaa menestykseksi osoittautuvan tehtaan ja voisi lopultakin asettua aloilleen, ellei eräs hänen työntekijöistään ajautuisi sivupoluille. Myös menneisyyden taakka alkaa painaa hänen omatuntoaan ja kun läheisessä kaupungissa ollaan tuomitsemassa syytöntä miestä hänen tekemistään rikoksista, päättää Valjean tunnustaa kaiken. Erinäisistä syistä johtuen hän pakenee kuitenkin vankilasta ja saa peräänsä komisario Javertin (Henri Étiévant), joka ei aio levähtää ennen kuin on saanut Valjeanin toimitettua takaisin telkien taa.
Isolla rahalla toteutettu suurelokuva edustaa aikansa parasta ranskalaista elokuvaosaamista. Ajan henki näkyy toteutuksessa: tapahtumat kerrotaan monesti etukäteen sekä esitetään staattisesti ja lähestulkoon ilman lähikuvia. Lopputulos on tällaisesta primitiivisyydestä huolimatta nautittava ja voittaa monet italialaiset suurelokuvat mennen tullen, sillä Capellani osaa kerronnan lainalaisuudet monia muita virkaveljiään paremmin. Eikä Yhteiskunnan kurjia jäänyt ohjaajan osalta tähdenlennoksi, sillä Capellani onnistui ehkä vielä hitusen paremmin samana vuonna valmistuneessa Emile Zola -adaptaatiossaan Germinal.
Katsojalle on luonnollisesti eduksi, mikäli hän tuntee hahmot ja tapahtumat etukäteen. Välttämätöntä se ei kuitenkaan ole, sillä välitekstit toimivat hyvänä tukena tarinan seuraamiselle. Aivan intohimoisimmille Hugo-faneille kerrottakoon kuitenkin, että kolmen tunnin kestostaan huolimatta Capellanin elokuvaversio on ainoastaan pintaraapaisu aiheeseensa, sillä Capellani kuljettaa tarinaa suuria linjoja pitkin keskittyen oikeastaan vain Valjeanin ja Javertin takaa-ajoon sekä ensin mainitun ottotyttären Cosetten elämään. Monet sivuhenkilöt jäävät kokonaan käsittelemättä ja yhteiskunnalliset pohdinnat esittelemättä. Capellanin tekemiä valintoja on helppo kritisoida näin jälkikäteen, mutta on syytä muistaa, että elokuva oli tuohon aikaan alle 20-vuotias taiteenala ja sen suurimmatkin tekijät vielä aloittelijoita, joiden tuli kaiken lisäksi osata vielä hahmottaa, mitä kaikkea katsoja oli kykenevä vastaanottamaan ja mitä ei.
Elokuvaa kuvattiin niin studiossa kuin luonnollisessa miljöössäkin. Lavasteita rakennettiin vanhojen valokuvien ja piirrosten perusteella. Capellanista elämäkerran kirjoittanut Christine Leteux tietää kertoa, että toisinaan liikuttiin aivan veitsenterällä: Pariisin kapinasta kertovan jakson vaikuttavat lavasteet olisivat tuhoutuneet yhteen ainoaan vesisateeseen, joten tekijöillä ei ollut aikaa jäädä ihailemaan luomustaan vaan kameroiden oli alettava pyöriä heti kun se oli vain mahdollista. Juuri tämä, Peter von Baghin Elokuvan historia -kirjassakin esillä ollut jakso herätti aikoinaan kiinnostukseni Capellanin versiota kohtaan.
Keskeissä rooleissa nähtiin aikakautensa suuria nimiä. Elokuvauransa vuonna 1908 aloittanut ja Raymond Bernardin Les Misérablesiin vuonna 1934 sen päättänyt Henry Krauss on elementissään väkivahvan Jean Valjeanin roolissa. Javertia tulkitsevan Henri Etiévantin suoritus on huomattavasti heikompi, hänen ilmeillessään pahimmillaan komediatähti Ford Sterlingin tavoin. Aina ihastuttava Mistinguett jää harmillisen syrjään, kuten koko Thénardierin perhe. Maria Fromet pienenä Cosettena on oikein mainio.
Tuotanto: S. C. A. G. L. (Société Cinématographique des Auteurs et Gens de Lettres)
Ohjaus: Albert Capellani
Käsikirjoitus: Albert Capellani, Paul Capellani (Victor Hugon romaanista)
Kuvaus: Louis Forestier, Pierre Trimbach
Lavastus: Henri Ménessier
Näyttelijät: Henry Krauss (Jean Valjean), Henri Étiévant (komisario Javert), Maria Fromet (Cosette lapsena), Gabriel de Gravone (Marius), Milo (hra Thénrardier), Eugénie Nau (rva Thénardier), Mistinguett (Eponiné Thenardier), Marie Ventura (Fantine), Léon Bernard (piispa Myriel), Paul Calvin (Fauchelevent)