James Fenimore Cooperin Nahkasukka-kirjasarjan kuuluisin teos, vuonna 1826 ilmestynyt Viimeinen mohikaani on lukeutunut elokuvantekijöiden lempilapsiin oikeastaan aina, niin monta erilaista versiota tarinasta on vuosikymmenten saatossa nähty. Michael Mannin ohjaama, Daniel Day-Lewisin ja Wes Studin tähdittämä versio vuodelta 1992 saattaa hyvinkin olla jos nyt ei paras, niin ainakin tunnetuin. Huono ei ole kuuluisa mykkäfilmatisointikaan, josta vastasivat Maurice Tourneur sekä Greta Garbon hoviohjaajana sittemmin muistettu Clarence Brown.
Viimeisen mohikaanin tapahtumat sijoittuvat kesään 1757. Ranska ja Englanti käyvät veristä taistelua uuden mantereen herruudesta. Sotaan on vedetty mukaan myös paikallisia intiaaniheimoja. Saatuaan kuulla ranskalaisten suunnittelemasta suurhyökkäyksestä, päättää Fort William Henryn komentaja Munro pyytää apujoukkoja läheisestä Fort Edwardin tukikohdasta. Avunpyyntö hyväksytään ja Fort Edwardista lähtee sotilasjoukko kohti toista tukikohtaa joukossaan komentaja Munron tyttäret Cora ja Alice. Tästä alkaa vauhdikas seikkailu, jossa punnitaan niin rohkeus, lojaalisuus kuin taistelutaidotkin.
Tourneurin ja Brownin yhteistyö miellyttää monella osa-alueella. Kuvaus on huippuluokkaa ja otokset metsämaisemista, vuortenrinteiltä ja joenvarsilta hivelevät silmää. Pioneerien aikakauden outo alkuhämy tavoitetaan erinomaisesti ja tunnelma laajojen erämaiden koskemattomuudesta on käsin kosketeltava. Valittamista ei ole tarinassakaan, vaikka Robert Dillonin käsikirjoitus kieltämättä oikookin mutkia ja tiivistää tapahtumia. Siitä huolimatta kokonaisuus on ehyt. Yllättävää sen sijaan on elokuvan brutaalius ja väkivallan kaunistelemattomuus: Huron-intiaanien järjestämä Fort William Henryn kymmenminuuttinen verilöyly lienee aikoinaan kirvoittanut vastalauseen jos toisenkin. Elokuvahistoriansa lukeneet löytävät elokuvasta viittaukset niin Allen Holubarin The Heart of Humanityyn (1918) kuin D. W. Griffithin Kansakunnan syntyynkin (1915).
Elokuvaa arvosteltiin näyttelijävalinnoista jo valmistuttuaan, eikä aiheetta. Heidän suorituksissaan ei ole valittamista, mutta osajaossa sitäkin enemmän. Työryhmä on nimittäin käyttänyt vanhaa metodia ja maskeerannut valkoihoisista näyttelijöistä intiaaneja, eikä kovinkaan onnistuneesti, josta johtuen amerikkalaisen elokuvan veteraanit Albert Roscoe (Uncas) ja Wallace Beery (Magua) ovat enemmän kuin epäuskottavia. Valitettavasti moinen tapa oli vallalla vielä pitkään tämän jälkeenkin. Mainittakoon, että Boris Karloff vilahtaa elokuvassa niin ikään intiaanina.
Viimeinen mohikaani on häkellyttävän vauhdikas ja miltei jokaiselta osa-alueeltaan toimiva seikkailuelokuva, jossa mestarillinen kuvaus, napakka ohjaus ja hillityt näyttelijäsuoritukset toimivat erinomaisesti. Ainoa huomauttamisen arvoinen seikka on oikeiden intiaanien puute, mutta se on elokuvan valmistumisajankohdan huomioon ottaen vain hyväksyttävä. Jokaiselle seikkailuelokuvista kiinnostuneille hankinnan arvoinen teos, amerikkalaisen mykkäelokuvan suotta unohduksiin ajautunut klassikko.
”Käy sääliksi punaisten miesten rotua. Elämäni aamuna minä näin esi-isieni pojat onnellisina ja voimakkaina – ja ennen kuin ilta koitti, näin viimeisen mohikaanin lähdön.”
Tuotanto: Maurice Tourneur Productions
Ohjaus: Maurice Tourneur, Clarence Brown
Käsikirjoitus: Robert Dillon (James Fenimore Cooperin tarinasta)
Kuvaus: Philip R. Dubois, Charles Van Enger
Lavastus: Ben Carré, Floyd Mueller
Puvustus: Ben Carré
Näyttelijät: Barbara Bedford (Cora Munro), Lillian Hall (Alice Munro), James Gordon (eversti Munro), Wallace Beery (Magua), Albert Roscoe (Uncas), Theodore Lorch (Chingachgook), Harry Lorraine (Haukansilmä), Henry Woodward (majuri Heyward), George Hackathorne (kapteeni Randolph), Nelson McDowell (David Gamut)