KUMMITUSTALON SALAISUUS
Tunnetun tohtori Edwardsin ylläpitämä parantola on ollut jo jonkin aikaa suljettuna, mutta kun sen läheisyydessä tapahtuu auto-onnettomuus, jonka uhri katoaa jälkiä jättämättä, alkaa pikkukaupungin amatöörietsivä haistaa palaneen käryä. Hän uskoo kadonneen löytyvän parantolasta ja kun ei saa muita vakuuttuneeksi epäilyistään, tunkeutuu hylättyyn taloon oma-aloitteisesti. Pian paikalle saapuvat myös hänen ihastuksensa sekä tämän miesystävä ja he tulevat huomaamaan, ettei talo olekaan niin autio kuin kaikki ovat luulleet.
Mykän kauden tunnetuimpiin näyttelijöihin lukeutuneen Lon Chaneyn filmografia on erikoista luettavaa. Se koostuu monista hienoista ja tunnetuista nimikkeistä, joiden vastapainoksi Chaney on tehnyt runsaasti tyhjänpäiväisyyksiä ja helposti unohdettavia elokuvia. Tällainen on Roland Westin ohjaama ja tuottama kauhukomedia Kummitustalon salaisuus, jonka arvo yhtenä vanhoja ja synkkiä taloja tapahtumapaikkoinaan pitävien elokuvien pioneereista on kiistaton, mutta jonka elokuvalliset hienoudet jäävät kerrassaan vähiin.
Kummitustalon salaisuus alkaa lupaavasti ja elokuvan ensimmäiset minuutit antavatkin odottaa mielenkiintoista kauhumysteeriä. Johnny Arthurin esittämä amatöörietsivä tuo monelle mieleen Buster Keatonin vastaavan, etsiväopasta vapaa-aikanaan lukevan elokuvateatterin siivoojan hänen mestariteoksestaan Sherlock Jr. (1924), mutta on syytä muistaa, että Keaton loi hahmonsa vasta kaksi vuotta Kummitustalo-näytelmän jälkeen. Kepeästi rullaavan tarinan välitekstit noudattelevat Harold Lloydin komedioista tuttua, nokkelaa sanailulinjaa ja tapahtumien vaatima kaunotarkin esittäytyy katsojille. Perinteisellä kilpakosija-asetelmalla saadaan henkilöiden välille hieman sähköä ja vaikka kaikki onkin siis hyvin tavanomaista, on se myös toimivaa.
Siksi onkin yllättävää, kuinka radikaalisti taso laskee päähenkilöiden päästyä parantolan synkille käytäville. Toteutus muuttuu teatterimaiseksi, kauhuelementit koomisiksi, mieleltään vinksahtaneesta tiedemiehestä tulee itsensä parodia ja koko komeus kaatuu kuin korttitalo. Hyvin vähäisesti maskeerattu Chaney näyttelee roolinsa railakkaasti yli, eikä Arthurin tulkitsema yksityisetsivä ole yhtään sen parempi. Hal Mohrin varjoleikit ovat sentään komeita, mutta eipä niistäkään ole juuri apua, sillä Kummitustalon salaisuus katoaa samaan unohduksen suohon kuin Westin seuraavakin elokuva, vuonna 1926 valmistunut Yölepakkomysteerio. Harmi, sillä toisenlaisella toteutuksella aiheesta olisi saanut paljon enemmän irti – tämän myönsi myös elokuvan komediallista puolta arvostellut New York Timesin kriitikko, jonka mukaan ”Chaney näyttää siltä, että olisi nauttinut enemmän vakavammasta käsittelytavasta”.
Vaikka Kummitustalon salaisuus onkin keskivertoa heikompi Chaney-elokuva, osoittautui vuosi 1925 hänelle kaikin puolin menestyksekkääksi – Kolme paholaista, Suuren oopperan kummitus ja Portugallian keisari (kadonnut) pitivät tähden nimen takuuvarmasti yleisön tietoisuudessa. Roland West on puolestaan jäänyt elokuvahistoriaan juuri kummitustaloelokuvillaan, joista viimeinen, The Bat Whispers valmistui vuonna 1930. Westin ura loppui seuraavana vuonna valmistuneen Corsairin jälkeen. Roland West kuoli 67-vuotiaana vuonna 1952.
Tuotanto: Tec-Art, Roland West Productions
Ohjaus: Roland West
Käsikirjoitus: Willard Mack, Albert Kenyon (Crane Wilburin näytelmästä)
Kuvaus: Hal Mohr
Leikkaus: A. Carle Palm
Välitekstit: C. Gardner Sullivan
Näyttelijät: Lon Chaney (tri Ziska), Johnny Arthur (Johnny Goodlittle), Gertrude Olmsted (Betty Watson), Hallam Cooley (Rugg), Charles A. Sellon (etsivä), Walter James (Caliban)