Dancing Mothers

...JA NAISET RAKASTAVAT HEITÄ


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Miesten uskottomuus on vanhoissa elokuvissa aina hyväksyttävämpää kuin naisten. Vieraiden miesten kanssa eivät pelehdi kuin maksulliset naiset tai muuten syrjäpoluille hairahtuneet onnenonkijat, kun taas päinvastaiseen tilanteeseen sopii kuka tahansa perheenisä tai poikaystävä ilman sen kummempia omantunnontuskia. Äidin tai vaimon paikka on kotona odottamassa, eikä heidän sovi kyseenalaistaa miehensä menoja. Entäpä jos nainen heittäytyy samaan veneeseen? Tätä pohtii Herbert Brenonin tyylitaitoinen draama …ja naiset rakastavat heitä.

Mykän kauden suuriin nimiin lukeutuneen Brenonin parisuhdekuvaus ihastuttaa luonnollisuudellaan ja kiihkoilemattomuudellaan. Vaikka juonenkäänteet ovat hyvin saippuaoopperamaisia, on elokuvalla myös vahvaa ajatonta kaikupohjaa. Se osoittaa ilman selkeitä pelisääntöjä toimivan parisuhteen haavoittuvaisuuden, mutta myös sukupolvien samankaltaisuuden: vaikka vanhemman sukupolven edustajilla ei ole kovinkaan korkeaa käsitystä nuorison tavoista ja moraalista, nämä käyttäytyvät itse asiassa aivan samalla tavalla kuin jälkikasvunsakin. Isä liehittelee nuoria naisia samalla kun tytär juoksee sydäntensärkijöiden perässä. Ihmissuhteet tuntuvat olevan monelle vain peliä, jossa eniten valloituksia tekevä on voittaja ja häviäjän on vain nieltävä tappionsa.

Dancing Mothers                  Dancing Mothers

Alice Joyce tekee hienon roolisuorituksen pitkästyneenä perheenäitinä, jonka glamourintäyteiset vuodet ovat päättyneet teatteriuran vaihduttua avioliittoon. Uhraus on ollut valtava, sillä nykyään häntä ei muista kukaan, eikä hänellä ole enää liiemmin ystäviäkään. Suuri talo tuntuu tyhjältä ja kolkolta ja lopulta hän päättää murtautua häkistään. Loppuratkaisu on yllättävä, mutta elokuvan kuvaamassa tilanteessa myös ehdottoman oikea.

Elokuva muistetaan myös nuoren Clara Bown välietappina tähteyteen. Westcourtin perheen tytärtä esittävä Bow on roolissaan kuin kotonaan ja tähden elämään tutustuneena tuntuukin siltä, ettei hänen tarvitse edes näytellä, vaan kaikki sujuu luonnostaan. Tämän huomasivat yleisön lisäksi myös kriitikot, jotka eivät ylisanoja säästelleet. Norman Trevor ja Conway Tearle täydentävät tahoillaan näyttelijäryhmän työn ja etenkin Trevor sopii tekopyhän perheenisän rooliin mainiosti.

Toisin kuin monet, vieläkin suoremmin jazz-ajan henkeen ja ihmissuhdeleikkeihin takertuvat seuraajansa, on Brenonin teos tänä päivänä lähestulkoon unohdettu. Se mainitaan kyllä lähes kaikissa Bown uraa käsittelevissä kirjoituksissa, mutta niin vaikuttava kuin tuleva supertähti tässä onkin, ovat elokuvan vahvuudet mielestäni tarinan ajattomuudessa ja kokonaisvaltaisessa toteutuksessa. Suotta ei Herbert Brenonia valittu Film Dailyn kriitikkoäänestyksessä amerikkalaisen elokuvan parhaaksi ohjaajaksi kaudella 1927-1928.

DANCING MOTHERS, 1926 Yhdysvallat

Tuotanto: Famous Players-Lasky, Paramount Ohjaus: Herbert Brenon Käsikirjoitus: : Forrest Halsey (Edmund Gouldingin ja Edgar Selwynin näytelmästä) Kuvaus: J. Roy Hunt Lavastus: Julian Boone Fleming Puvustus: Lucile
Näyttelijät: Alice Joyce (Ethel Westcourt), Norma Trevor (Hugh Westcourt), Clara Bow (Catherine ”Kittens” Westcourt), Conway Tearle (Gerald Naughton), Dorothy Cummings (rva Mazzarene), Donald Keith (Kenneth Cobb)



© 7.9.2015 Kari Glödstaf