NAURUIHMINEN
Universal, joka oli noussut vähäpätöisestä B-luokan studiosta suurten joukkoon 1920-luvun vaihteessa, löysi varsin nopeasti markkinaraon suuren budjetin kauhuelokuvista. Notre Damen kellonsoittaja (1923) sekä Suuren Oopperan kummitus (1925) olivat tuotantoja, joissa ei rahaa säästelty ja jotka toivat lipputuloina niihin sijoitetut varat moninkertaisesti takaisin. Elokuvat olivat maailmanmenestyksiä, joten ei ihme, että tuottaja Carl Laemmle halusi vielä ennen vuosikymmenen vaihtumista tuoda valkokankaalle yhden suuren kauhuelokuvan. Valinta kohdistui Victor Hugon harvoin filmattuun L’Homme Qui Rit – romaaniin (Nauruihminen, 1869).
Elokuva sijoittuu 1600- ja 1700 –luvun vaihteen Englantiin. Lordi Clancharlie ei suostu alistumaan kuninkaan alaisuuteen, joten hänet mestataan rautaneidossa. Lordin poika Gwynplaine saa sen sijaan jäädä henkiin, mutta tämän suu väännetään leikkauksella luonnottomaan irvistykseen. Poika annetaan mustalaisten haltuun, jotka hylkäävät tämän lähtiessään maasta. Hortoillessaan vailla päämäärää hän pelastaa paleltumiskuolemalta pienen tyttövauvan ja päätyy tämän kanssa viihdetaiteilija Ursuksen luo, joka ottaa heidät elätettävikseen. Orvot varttuvat Ursuksen luona ollen mukana hänen teatterissaan. Gwynplaine, Nauruihminen, kuten häntä kutsutaan, on teatterin vetonaula, jota tullaan katsomaan pitkienkin matkojen takaa. Ennen pitkää hänen menneisyytensä paljastuu ja hänet vedetään mukaan kuningashuoneen poliittisiin kieroiluihin.
Suuret rahasummat, jotka Universal Nauruihmiseen sijoitti, näkyvät lopputuloksessa. Ulkoisilta avuiltaan elokuvassa ei ole valittamista. Näyttelijät ovat Universalin ykköskaartia, lavasteet, vaikka kovin tyypillisiä ovatkin, ovat silmiä hivelevän tyylikkäitä, asusteet kuin suoraan historian kirjoista repäistyjä ja statistejakin on monta sataa. Missä sitten vika, ettei elokuva kykene nousemaan suurten joukkoon? Syyttävä sormi kohdistuu tässä kohtaa ohjaajana toimineeseen Paul Leniin. Hän ei saa tarinasta eikä henkilöistä kaikkea irti, aivan kuin ei saanut Kissassa ja kanarialinnussakaan (1927). Alku on kaikessa vakuuttavuudessaan elokuvan parasta antia ja elokuva etenee kiinnostavana aina siihen asti, kunnes Gwynplain viedään kuningattaren hoviin. Siitä eteenpäin tuntuu siltä, että elokuva pyritään saamaan mahdollisimman nopeasti loppuun, siksi hutaistulta viimeinen puolituntinen tuntuu. Elokuvalle ei olisi tehnyt pahaa myöskään muutama kymmenen minuuttia kestoa lisää, sillä nyt jäävät henkilöhahmotkin hieman etäisiksi.
Conrad Veidtin roolisuoritusta Gwynplainena on usein kehuttu, eikä se huono olekaan, joskaan hänellä ei ole samanlaista karismaa kuin Lon Chaneylla aiemmin tai Boris Karloffilla myöhemmin. Kun Chaney ja Karloff pystyvät mestarillisesti kääntämään katsojan sympatiat hahmonsa puoleen, jää Veidtin Gwynplaine hieman keskeneräisen oloiseksi. Sen sijaan Mary Philbin on jäänyt sokean Dean roolissaan aivan liian vähälle huomiolle, hänen roolisuorituksensa on nimittäin näyttelijäkaartin parasta antia. Lisäksi kannattaa mainita kevytkenkäistä herttuatar Josianaa näyttelevä Olga Baclanova, joka tuli tunnetuksi muutama vuosi myöhemmin Tod Browningin Freaksissa (1932), sekä elokuvan pahis, Brandon Hurst narri Barkilphedrona, jotka molemmat suoriutuvat osuuksistaan kiitettävästi.
Kaksi menestyselokuvaa vuoden sisällä nostivat Lenin yhdeksi Universalin johtavista ohjaajista ja miehen tulevaisuus Hollywoodissa näytti ruusuiselta. Paljon onkin spekuloitu sillä millaisen käsittelyn olisivat yhtiön 1930-luvun kauhuklassikot Dracula (1931) ja Frankenstein (1931) saaneet, mikäli kohtalo ei olisi puuttunut peliin. Leni ehti tehdä enää yhden elokuvan ennen kuin kuoli tulehtuneesta hampaasta alkunsa saaneeseen verenmyrkytykseen 1929 vain 44-vuotiaana.
Tuotanto: Universal
Ohjaus: Paul Leni
Käsikirjoitus: J. Grubb Alexander, May McLean, Marion Ward, Charles E. Whittaker (Victor Hugon romaanista)
Kuvaus: Gilbert Warrenton
Lavastus: Charles D. Hall, Thomas F. O'Neill, Joseph C. Wright
Leikkaus: Edward L. Cahn
Musiikki: William Axt, Sam Perry, Erno Rapee
Puvustus: David Cox, Vera West
Välitekstit: Walter Anthony
Näyttelijät: Conrad Veidt (Gwynplaine/lordi Clancharlie), Mary Philbin (Dea), Olga Baclanova (herttuatar Josiana), Brandon Hurst (Barkilphedro), Cesare Gravina (Ursus), Stuart Holmes (lordi Dirry-Moir), Sam De Grasse (kuningas James II), George Siegmann (tri Hardquanonne), Josephine Crowell (kuningatar Anne), Julius Molnar Jr. (Gwynplaine lapsena)