NELJÄ PAHOLAISTA ELI PUNAISET TAITEILIJAT
Kun mykkäelokuvasta kiinnostuneelle mainitsee nimen Neljä paholaista, hänen mieleensä tulee lähes poikkeuksetta F. W. Murnaun Foxille vuonna 1928 ohjaama sirkuselokuva, jossa Janet Gaynor ja Mary Duncan kisaavat Charles Mortonin suosiosta. Valitettavasti emme pääse enää tarkastamaan elokuvan oletettua hienoutta, sillä tarinan mukaan Duncan tuhosi 1940-luvun lopulla ainoan olemassa olleen kopion. Huhuja Neljän paholaisen olemassaolosta on edelleen, mutta niihin kannattaa suhtautua varauksella. Neljästä paholaisesta on sittemmin luotu still-kuvien ja tuotantopiirrosten avulla dokumentti sekä kuvakirja.
Harva saattaa sen sijaan tietää, että Murnaun teos on itse asiassa uusintafilmatisointi Tanskassa vuonna 1911 tehdystä elokuvasta Neljä paholaista eli punaiset taiteilijat. Sirkusmaailmaa useissa elokuvissaan kuvanneen Alfred Lindin ja miespääosaa tässä elokuvassa esittäneen Robert Dinesenin yhteistyö ei lukeudu tanskalaisen elokuvan suurimpien teosten joukkoon, mutta on silti kiinnostava tuttavuus ja mukavaa ajanvietettä.
Herman Bangin romaaniin perustuva elokuva kertoo pienestä pitäen yhdessä työskennelleestä sirkusnelikosta. Sadistisen kouluttajansa Cecchin kuoleman jälkeen nelikko tarvitsee uuden ohjelmanumeron, joten he päättävät ryhtyä trapetsitaiteilijoiksi. Heidän uhkarohkea päänumeronsa tekee heistä maankuuluja, mutta kasvava suosio aiheuttaa ihailijoiden myötä myös ongelmia. Kun kaunis kreivitär Taube rakastuu trapetsilla taituroivaa Fritziin, on kolmiodraama valmis – Fritzin naisystävä ja esiintymiskumppani Aimée ei nimittäin aio luovuttaa miestään toiselle.
Neljä paholaista on kaikin puolin aikansa tuote. Kestoltaan vain hieman yli puolituntisena se ei juuri syvennä henkilöitä, saati kerro heidän taustojaan, joten tältä osin elokuva saattaa olla pettymys modernimpaan tyyliin tottuneille katsojille. Toisaalta se ei myöskään jätä kertomatta mitään oleellista, joten elokuvasta pystyy hyvin nauttimaan tälläkin tavoin. Tarinasta syvemmin kiinnostuneiden kannattaa joko lukea vuonna 1912 suomennettu alkuperäisromaani tai kääntyä Murnaun elokuvasta tehdyn dokumentin puoleen.
Lavastuksesta puuttuu kaikki se glamour, jota Murnaun teoksessa on näyttänyt olevan ja kuvastoltaan Neljä paholaista on tiivis ja tarkkaan rajattu. Kuvissa ei ole ilmaa kuin nimeksi, sillä kamera on useimmiten viety niin lähelle henkilöitä kuin mahdollista. Tämä toimii hyvin vain kahden henkilön välisissä kohtauksissa, mutta muissa se tuntuu melkeinpä tuskaiselta. Loppuhuipentuma on onneksi toteutettu toisella tapaa ja mikä tärkeintä, hurjaa kliimaksia ei venytetä turhan päiten, vaan se esitetään juuri niin traagisena kuin se on. Tanskan elokuva-arkiston nettiin laittama printti on hyvälaatuinen, mutta sisältää ainoastaan tanskankieliset välitekstit. Einar Zangenberg ohjasi elokuvalle vuotta myöhemmin jatko-osan.
Juonen tiiviys ja kerronnan yksinkertaisuus johtavat valitettavasti näyttelijöiden etäisyyteen, eli pääosakolmikkoa lukuun ottamatta he jäävät täysin kasvottomiksi. Agis Windingin esittämä kreivitär on heistä kaikkein kiinnostavin ja Winding tulkitseekin viettelijättärensä onnistuneesti. Dinesenin Fritz on yllättävän persoonaton, kun taas Edith Buemann Psilander täyttää Aiméen roolivaatimukset vaivatta olemalla vakuuttavasti paitsi rakkaudessaan musertunut, myös kostonhimoinen. Einar Rosenbaumin Cecchin sadistisuutta korostettaisiin nykyään huomattavasti enemmän, nyt hahmon julmuus jää muutaman kohtauksen varaan.
Tuotanto: Kinografen
Ohjaus: Alfred Lind, Robert Dinesen
Käsikirjoitus: Carl Rosenbaum (Herman Bingin romaanista)
Kuvaus: Alfred Lind
Näyttelijät: Robert Dinesen (Fritz), Edith Buemann Psilander (Aimée), Carl Rosenbaum (Adolphe), Tilly Christiansen (Louise), Agis Winding (kreivitär Lucy Taube), Aage Hertel (kreivi Taube), Einar Rosenbaum (Cecchi), Lili Kristiansson (Aimée lapsena)