LA BELLE NIVERNAISE
”La Belle Nivernaise on yksi ranskalaisen mykän elokuvan puhtaimmista, klassisimmista ja suloisimmista teoksista.” Henri Langlois
Vuonna 1922 ohjaajanuransa aloittaneen Jean Epsteinin kolmas pitkä elokuva, La Belle Nivernaise (1923) on kertomus hylätystä pikkupojasta, jonka hyvätahtoinen jokiproomunomistaja ottaa luokseen asumaan. Vuosien saatossa pojasta kasvaa paitsi ahkera työntekijä proomulle, myös kasvatti-isänsä Clara-tyttären mielitietty. Pojan ollessa teini-ikäinen hänen oikea isänsä alkaa vaatia poikaa luokseen. Se murtaa pojan sydämen eikä hänen kasvattiperheensäkään suhtaudu asiaan innostuneesti.
Jos Jacques Feyderin komea Maailman murjoma (1922) esitteli mieleen jäävästi Pariisin ruuhkaisia toreja ja kapeita sivukatuja, tekee Epsteinin pienimuotoinen draama saman Seinen rannoille ja Pariisin rantakaduille. Autenttisen aikalaismaailman esittäminen on mestarillista ja myös arkielämän kuvaus on ihailtavaa: proomulla eläjien arki on Epsteinille vähintään yhtä tärkeää kuin tarinan muut sivujuonet. Dokumentaarinen ote säilyy loppuun saakka ja kokonaisuus tuo väistämättä mieleen Jean Vigon kymmenen vuotta myöhemmin ohjaaman mestariteoksen L’Atalante (1934). Jos vaikutteita Epsteinin elokuvasta haluaa etsiä, niin innoitus Griffithin, Stillerin ja kenties myös Dreyerin tyyliin on havaittavissa.
La Belle Nivernaise on mukava tuttavuus. Elokuvan yksinkertainen, Charles Dickensin Oliver Twistiä muistuttava tarina lipuu rauhallisesti kuin tarinan Seine konsanaan. Vaikka kyseessä onkin ohjaajansa ensimmäisiä pitkiä elokuvia, on kerronta sulavaa eikä välitekstejä tarvita kuin paikka paikoin. Epstein piristää kokonaisuutta satunnaisilla tehokeinoilla (päällekkäisotokset, nopeat leikkaukset, erilaiset suodattimet, rytminvaihdokset), jotka toimivat moitteetta. Näyttelijöiden työskenteleminen on pääsääntöisesti hillittyä, eikä suuria teatraalisia eleitä nähdä kuin satunnaisesti.
Epsteinin teoksessa on kuitenkin muutama särmä, jotka olisivat kaivanneet hiomista. Ensinnäkin, pojan isän liittäminen mukaan tarinaan tapahtuu täysin yllättäen ja aivan yhtä äkkiarvaamatta tapahtuu myös hänen siirtonsa syrjään. Tämän lisäksi hahmoa ei juurikaan kehitellä, eikä hänen motiivejaan kauan kadoksissa ollutta poikaansa kohtaan selitellä sen enempää. Toinen harmittava seikka on nuorten näyttelijöiden liiallinen viileys: he kyllä tekevät työnsä pintapuolisesti hyvin, mutta heidän romanssissaan ei ole sellaista tunnetta kuin mitä pitäisi olla. Heidän suhteensa vaikuttaa ennemminkin sisarilliselta kuin kahden nuoren väliseltä rakkaudelta. Saattaa tietysti olla, että kyseessä on tarkoituksellinen tyyliratkaisu, mutta pieni intohimon leiskunta heidän välillään ei olisi ollut huono ratkaisu.
Muutamista heikkouksistaan huolimatta La Belle Nivernaise on sympaattinen ja mielenkiintoinen elokuva. Se osoittaa, ettei Jean Epstein ollut pelkkää avantgardea, vaan hallitsi onnistuneesti perinteisemmänkin elokuvan. Vaikka La Belle Nivernaise ei mestariteos olekaan, on sen parissa kuitenkin helppo viihtyä – eihän yksikään hetki Jean Epsteinin elokuvien parissa ole hukkaan heitetty.
Tuotanto: Pathé Consortium Cinéma
Ohjaus: Jean Epstein
Käsikirjoitus: Jean Epstein (Alphonse Daudet’n novellista)
Kuvaus: Paul Guichard, Léon Donnot
Leikkaus: Jean Epstein, René Alinat
Näyttelijät: Maurice Touzé (Victor), Blanche Montel (Clara), Pierre Hot (herra Louveau), Mme Lacroix (rouva Louveau), Jean-David Evremont (Maugendre), Roger Chantal, Max Bonnet, Georges Charlia, Pierre Ramelot