Vaikka maailma kehittyykin huimaa vauhtia, ovat jotkut asiat säilyneet lähes muuttumattomina vuosikymmenestä toiseen. Tällainen on esimerkiksi lapsen asema avioerossa, sillä sen sijaan että hänen mielipiteilleen ja toiveilleen annettaisiin tilaa, lapsesta tuntuu useasti tulevan vain vanhempien avioeron pelinappula. Tämä on aiheena myös japanilaisen Mikio Narusen varhaisimmassa säilyneessä kokoillan mykkäelokuvassa Nasanu naka (engl. No Blood Relation), jossa pienen tytön äiti suhtautuu välinpitämättömästi jälkikasvunsa toiveisiin elää elämänsä kasvatusäitinsä luona.
1950- ja 1960-luvuilla suuruuden päiviään viettänyt Mikio Naruse ei ole saavuttanut länsimaissa samanlaista asemaa kuin Yasujiro Ozu, Kenji Mizoguchi tai Akira Kurosawa, joista varsinkin viimeksi mainittu tuntuu vetoavan nykykatsojiin, kiitos hurjien samuraielokuviensa. Narusen kohdalla tilanteen tekee vaikeaksi tietysti se, ettei hänen tuotantoaan ole edellä mainittujen mestareiden tavoin yhtä helposti saatavilla – vain muutama julkaisu kun ei pysty kartoittamaan tuotteliaan mestarin uraa kuin pintapuolisesti. Myös kato on kohdannut Narusen teoksia ja hänen 24 ohjaamastaan mykkäelokuvasta ainoastaan viisi on säilynyt tälle vuosituhannelle.
Nasanu naka kertoo Hollywoodista kotimaahan palaavasta näyttelijättärestä, Kinuko Tamaesta, joka on kuusi vuotta aikaisemmin jättänyt miehensä ja lapsensa luodakseen elokuvauran Yhdysvalloissa. Nyt hän on menestynyt ja tahtoo hyvittää molemmille osapuolille tekonsa. Hän haluaa auttaa konkurssiin ajautuneen ex-miehensä yhtiön takaisin jaloilleen ja saada pienen tyttärensä takaisin huostaansa. Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia, sillä kuuden vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon.
Aivan kuten Ozunkin uran alkupuolen teoksissa, myös Narusen kohdalla on nähtävissä, että amerikkalaiset elokuvat ovat tulleet tutuiksi. Tässä ei ole mitään tuomittavaa, olihan Naruse tätä elokuvaa tehdessään vasta uransa alkupuolella, joten oman tyylin hakeminen ja erilaisten ratkaisuiden kokeileminen on ymmärrettävää. Lopputulos onkin jotain japanilaisen ja amerikkalaisen elokuvan sekoitusta: kamera zoomaa, panoroi ja tekee ajoja, mutta toisaalla taas tarkkailee kohteitaan rauhallisesti ja analyyttisesti. Tuloksena on hieman levoton ja kieltämättä persoonatonkin kokonaisuus. Tarinan kerrontaan olisi pitänyt myös kiinnittää enemmän huomiota, sen verran holtittomasti kohtaukset paikka paikoin vaihtuvat.
Yasujiro Ozun vakiotyöparin, Kogo Nodan, käsikirjoituksen pohjana on ollut Sunyo Yanagawan tarina. Peruslajina on draama, mutta jottei meno kävisi turhan raskaaksi, on mukaan upotettu koominen sivuosahahmo, jonka virkaa toimittaa nuori gangsterinalku. Aivan kaikki kevennykset eivät osu kohdalleen, mutta pääsääntöisesti tarina kantaa loppuun asti. Onpa mukaan ripoteltu näytteitä ihmisluonnon alhaisista luonteenpiirteistäkin, ylpeydestä, itsekkyydestä ja ihmisarvon määrittelemisestä varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman mukaan – onko Kinuko Tamae nyt parempi äiti kuin aiemmin, kun hän on menestynyt ja toimeen tuleva? Onko raha rakkauden ja onnellisuuden mittari?
Nasanu naka ei ole kuolematon elokuva, eikä se ole paras Mikio Narusenkaan elokuvista, mutta silti siinä on jotain koskettavaa, lämminhenkistä ja aitoa. Siksi sen parissa on helppo viihtyä ja sitä voi suositella jopa sellaiselle katsojalle, jolle Narusen ura ei ole lainkaan tuttu. Eikä sovi unohtaa elokuvan historiallista arvoakaan, ovathan ohjaajan uran ensimmäiset vuodet varsin hämärän peitossa.
Tuotanto: Shochiku
Ohjaus: Mikio Naruse
Käsikirjoitus: Kogo Noda (Sunyo Yanagawan tarinasta)
Kuvaus: Eijiro Fujita, Suketaro Inokai, Masao Saito
Lavastus: Tatsuo Hamada
Maskeeraus: Harue Haga
Puvustus: Michiko Mori
Näyttelijät: Yoshiko Okada (Kinuko Tamae), Shinyo Nara (Shunsaku Atsumi), Yukiko Tsukuba (Masaki, Atsumin vaimo), Toshiko Kojima (Shigeko, Atsumin tytär), Fumiko Katsuragi (Kishiyo, Atsumin äiti), Joji Oka (Masaya Kusakabe), Ichiro Yuki (Keiji Makino)