NOIDAN KIROT
Kotimaamme metsät, järvet ja suoalueet ovat ainakin tarinoiden mukaan vilisseet kaikenlaista tuonpuoleista elämää. Tontut, maahiset ja erilaiset henkiolennot ovat olleet ahkerasti kanssakäymisessä ihmisten kanssa, mikäli vanhoihin taruihin on uskomista. Kummitusjuttujakin on maassamme kerrottu kautta sen historian ajan, mutta kaikista edellä mainituista seikoista huolimatta kotimainen kauhuelokuva on aina ollut marginaalitavaraa. Yritykset ovat olleet satunnaisia ja Valkoista peuraa (1952) lukuun ottamatta ne ovat painuneet nopeasti unholaan – en jaksa uskoa, että edes AJ Annilan ohjaama Sauna (2008) jäisi elämään minään merkittävänä kotimaisena kauhuelokuvana.
Kotimaisen kauhuelokuvagenren ensimmäisenä teoksena usein mainittu Noidan kirot valmistui mykkäelokuvan viimeisinä vuosina. Sen tarina sijoittuu Lapin rajamaille Utuniemen kartanoon, jonne nuoren Simo-herran mukana on matkannut hänen tuleva morsiamensa Selma. Ennestään Utuniemen kartanoa on asuttanut myös Simon sokea sisko Elsa, joka saa näin Selmasta kauan kaipaamansa juttukaverin. Selma ja Elsa ystävystyvät nopeasti ja elämä Utuniemessä on yhtä päivänpaistetta.
Simo ja Selma vihitään kesällä. Pian häiden jälkeen sulhasen on lähdettävä työmatkalle, jolloin Selma ja Elsa jäävät emännöimään Utuniemen tilaa. Eräänä päivänä Elsa kertoo Selmalle seudulla tapahtuneesta murhatyöstä, jonka kohteena on ollut paikallinen shamaani. Kuollessaan shamaani on langettanut kirouksen kaikkien niiden ylle, jotka sattuvat istahtamaan hänen seidalleen – kuten Selma tarinaa kuunnellessaan tekee. Ei aikaakaan, kun Utuniemessä tapahtuu jotain, joka jättää syvät jäljet koko talon asujaimistoon.
Helsinkiläissyntyinen Teuvo Puro oli kotimaisen mykkäelokuvan suuria nimiä, mutta on sittemmin jäänyt hieman aikakauden suurmiehen Erkki Karun varjoon. Puro, jonka elokuvaura alkoi ensimmäisen kotimaisen näytelmäelokuvan Salaviinanpolttajat (1907) myötä, jatkoi elokuvien parissa aina äänielokuvan tuloon asti, jonka jälkeen hän näytteli satunnaisesti muiden ohjaajien teoksissa. Puron teoksista ovat parhaiten jääneet mieleen varsin hauska lastenelokuva Ollin oppivuodet (1920) sekä aavistuksen heikompi Anna-Liisa (1922). Näistä kumpikaan ei ole kuitenkaan vuonna 1927 ensi-iltansa saaneen Noidan kirojen veroinen teos.
Noidan kirot on kertomus taikauskosta, rikoksesta, syyllisyydestä ja anteeksiannosta. Tarinaltaan se on aavistuksen verran laimea (varsinkin rikoksen tuomasta syyllisyydestä olisi voinut ottaa enemmän irti), mutta muilta osin vakaa ja toimiva kokonaisuus. Kerronta kulkee juohevasti eteenpäin, eikä suvantokohtiakaan juuri ole. Takaumia käytetään onnistuneesti ja tarinaa elävöittävästi. Draama jää köykäiseksi, mutta onneksi mukaan ei ole sentään liitetty turhaa komiikkaa. Suuren shamaanin karikatyyrimäinen hahmo on 2000-luvun katsojan silmin vaivaannuttavan lapsellisesti luotu, aivan Valkoisen peuran Tsalkku-Nillan tasoinen.
Ohjaajana toiminut Puro ja kuvaaja Frans Ekebom ovat todennäköisesti ottaneet oppia ruotsalaisen elokuvan suurista mestareista ja heidän teoksistaan, sillä sen verran taidokkaasti kaukaiset Lapin erämaat on esitetty. Itselleni tuli mieleen erityisesti Stillerin Juha (1921) sekä Gunnar Heden taru (1923), joissa kummassakin on tallennettu luonnon hehku esimerkillisen komeasti. Puro ei kuitenkaan käytä komeita maisemia vain tarinan koristeena, vaan ne toimivat tapahtumien luonnollisina ympäristöinä. Noidan kirot on visuaaliselta anniltaan kotimaisen mykkäelokuvatuotannon hienoimpia teoksia.
Jos maisemakuvaus onkin komeaa ja tarinan kuljetus sulavaa, ei näyttelijöiden ohjausta sen sijaan voi pitää täysin onnistuneena. Yllättävää kyllä, tämän elokuvan kohdalla kaikkien keskeisten näyttelijöiden työskentely tuntuu liian hillityltä: ei suurta draamaa, ei sydämestä tulvivaa intohimoa. Näin ollen viimeinen silaus väkevälle draamalle ja koskettavalle tragedialle jää uupumaan. Myös maskeeraus on erittäin raskasta. Elokuvan roisto, tukkipäällikkö ja viinatrokari Paksu-Santeri on hahmoista mielenkiintoisin. Shamaanin roolin tulkitseva Hannes Närhi muistetaan paremmin Nyrki Tapiovaaran komeasta esikoiselokuvasta Juha (1937).
Noidan kirot menestyi lippuluukuilla keskivertoa paremmin, eivätkä sen elokuvalliset ansiot ole täysin haalistuneet vielä nykyäänkään – itse asiassa Puron teos lukeutuu kotimaisen mykkäelokuvan parhaaseen kolmannekseen. Vaikka tarina ei täydellä liekillä loimuakaan, on Noidan kirojen parissa helppo viihtyä sen hieman yli tunnin mittaisen keston ajan.
Tuotanto: Suomi-Filmi Oy
Ohjaus: Teuvo Puro
Käsikirjoitus: Teuvo Puro (Väinö Katajan romaanista)
Kuvaus: Frans Ekebom
Lavastus: Carl Fager
Näyttelijät: Einar Rinne (Simo, Utuniemen isäntä), Heidi Blåfield-Korhonen (Selma, Simon vaimo), Kaisa Leppänen (Elsa, Simon sisar), Irmeli Viherjuuri (Utuniemen Aaprami), Hemmo Kallio (Selman isä), Olga Leino (Selman äiti), Yrjö Tuominen (Paksu-Sakari), Hannes Närhi (Jantukka, shamaani)
Lähdemateriaali ja kuvat: Yleisradio (Mykkä valo -sarjan televisioesitys)