NORSUNLUUKUNINGAS
Viehättävä seurapiirirouva (Fannie Ward) saa säilytettäväkseen Punaisen ristin hyväntekeväisyysvarat, 10 000 dollaria. Alituisessa rahapulassa oleva, hienoja vaatteita himoitseva nainen päättää tuttavansa neuvosta pelata rahoilla uhkapeliä. Hän sijoittaa rahat osakkeisiin, mutta menettää ne saman tien. Hätääntynyt nainen ei uskalla tunnustaa miehelleen (Jack Dean) tapahtunutta, mutta hänen onnekseen apua tarjoaa hänen ystävänsä, nuori japanilainen norsunluukuningas (Sessue Hayakawa). Toisin kuin nainen luulee, ei miehen apu ole pyyteetöntä. Naisen palatessa maksamaan velkansa, on miehellä mielessä jotain aivan muuta: lainaamillaan dollareilla hän on näkemyksensä mukaan ostanut naisen seksikumppanikseen.
Vain vuotta aiemmin pitkän ohjaajanuransa aloittanutta Cecil B. DeMilleä ei yleensä mielletä kovinkaan kokeilunhaluiseksi ohjaajaksi, vaan pikemminkin hän on aina edustanut Hollywoodille ominaista riskittömyyttä ja ennalta arvattavuutta. Väitteellä on toki vinha perä, mutta vielä DeMillen uran alussa asiat olivat toisin. Suuren suosion varsinkin Euroopassa – ja eritoten Ranskassa – saavuttanut Norsunluukuningas (1915) syntyi aikana, jolloin DeMille ei ollut vielä myynyt sieluaan kassatuloille ja kaupallisuudelle. Päinvastoin, Norsunluukuningas on kaikin puolin raikas tuulahdus niin ohjaajansa filmografiassa kuin koko sen aikaisen amerikkalaisen elokuvankin parissa.
Norsunluukuningas on vaikuttava elokuva vielä näin yhdeksänkymmenen vuoden jälkeenkin, eikä vähiten sen valtavirrasta poikenneen toteutuksen ansiosta. DeMillen yhdessä kuvaajansa Alvin Wyckoffin kanssa kehittelemää valaistusta – jonka ohjaaja esitteli ylväänä Rembrandt-valaistuksena – on käytetty erittäin onnistuneesti: DeMille korostaa elokuvan dramatiikkaa ja kohtausten salamyhkäisyyttä sijoittamalla tapahtumat etualalle siten, ettei tausta ole juuri lainkaan näkyvissä, vaan ainoastaan keskeiset hahmot ovat esillä. Tätä dramatiikkaa ja kohtausten voimaa korostavaa käytäntöä ihailtiin aikanaan kaikkialla, eikä sen teho ole heikentynyt lainkaan. Elokuvan lavastus on yksinkertaisen hillittyä ja leikkaus sujuvaa, modernia.
Itse tarina on peruslähtökohdiltaan hyvin tavanomainen melodraama, jonka ohjaaja lataa kuitenkin täyteen toimintaa ja tunnetta. Sen väkivalta on kaunistelematonta ja brutaalia ja yksittäiset kohtaukset – Hayakawa valtaistuimellaan vaatimassa naista yöksi luokseen, naisen oikeussalissa paljastama poltinmerkki – mieleenpainuvia. Vaikka DeMille näyttääkin moraalisen luonteensa osoittamalla, että ahneus koituu turmioksi ja lohdun etsiminen kodin ulkopuolelta johtaa vain vaikeuksiin, ei hän sorru tällä saralla mauttomiin ylilyönteihin, kuten hänellä monin paikoin oli tapana. Elokuvan loppuratkaisu on hieman lattea, mutta ei kuitenkaan häiritsevästi.
"East is East and West is West and never the twain shall meet." Rudyard Kipling
Kaiken tämän hienouden keskellä Norsunluukuningas on myös rasistinen ja stereotypioita viljelevä elokuva. Se esittää japanilaisen liikemiehen amerikkalaisen naisen koskemattomuutta uhkaavana tekijänä aivan samalla vimmalla kuin millä Griffith kuvasi mustaihoisia Kansakunnan synnyssä (1915). Mutta toisin kuin Griffith, elokuvan tuottanut Jesse L. Lasky säikähti sen verran japanilaisten esittämistä vastalauseista, että elokuvan uudelleenjulkaisussa vuonna 1918 liikemiehen kansalaisuus oli vaihdettu burmalaiseksi. Laskyn reaktioon vaikutti tosin varmasti myös se, että Japani oli tuohon aikaan Yhdysvaltojen liittolainen, eikä näin ollen välejä sinne suuntaan haluttu vaarantaa.
Komediennena Broadwaylla uransa luonut, vasta yli neljäkymmentävuotiaana elokuviin siirtynyt Fannie Ward tekee laadukkaan roolisuorituksen tuhlailevana, avioliittoonsa tylsistyneenä seurapiirirouvana. Wardin näyttelemisessä on runsaasti tunnetta eikä edes lopun hienoinen ylidramaattisuus onnistu latistamaan muuten hienoa kokonaisuutta. Hyvin pärjää myös hänen aviomiestään näyttelevä Jack Dean, vaikka hänen roolihahmossaan ei samanlaista väriä ja eloisuutta olekaan. Tosielämässäkin avioparina viihtynyt kaksikko tehtaili elokuvia vuosikymmenen loppuun, ennen kuin päättivät vetäytyä elokuvamaailmasta ja keskittyä matkusteluun ja omaisuudestaan nauttimiseen.
Norsunluukuninkaan ehdoton tähti on kuitenkin Sessue Hayakawa, jonka tulkinta on unohtumaton. Hayakawan näytteleminen on kaikin puolin erittäin hillittyä ja erityisesti muutos hyväkäytöksisestä liikemiehestä väkivaltaiseksi alistajaksi on taidokkaasti rakennettu. Erityisen kylmäävä on kohtaus, jossa nainen saapuu ensimmäistä kertaa liikemiehen asunnolle velan takaisinmaksuyrityksen jälkeen. Hayakawan kasvoilta kuvastuvat niin viha, halveksunta kuin ylimielisyyskin naista kohtaan: nainen ei ole alistunut hänelle, joten heidän välillään ei ole enää mitään keskusteltavaa. Norsunluukuninkaan hyytävän roolisuorituksen myötä Hayakawasta tuli tähti ja miehen elokuvaura jatkui vuosikymmeniä niin Amerikassa kuin Euroopassakin. Parhaiten hänet muistetaan roolistaan japanilaiskomentajana David Leanin tositapahtumiin pohjautuvassa klassikossa Kwai-joen silta (1957).
Tuotanto: Jesse L. Lasky Feature Play Company
Ohjaus: Cecil B. DeMille
Käsikirjoitus: Hector Turnbull, Jeanie Macpherson
Kuvaus: Alvin Wyckoff
Lavastus: Wilfred Buckland
Leikkaus: Cecil B. DeMille
Näyttelijät: Fannie Ward (Edith Hardy), Sessue Hayakawa (Hishuru Tori, vuoden 1918 uudelleenjulkaisussa Haka Arakau), Jack Dean (Richard Hardy), James Neill (Jones), Utaka Abe (Torin / Arakaun lakeija), Hazel Childers (rouva Reynolds), Dana Ong (piirisyyttäjä), Arthur H. Williams (tuomari)